HISTORIA. Ruokakulttuurin historian tutkimiseen erikoistuneen kansatieteilijä ja muinaisemäntä, FM Marja Hartolan mukaan Naantalin Kaivohuoneella oli tarjolla jo 1800-luvun lopulla jopa kahdeksan ruokalajin päivällisiä.
– Siitä huolimatta, että Naantali oli vielä 1900-luvulla maamme pienin kaupunki, täältä löytyi kahdeksan pientä sekatavarakauppaa. Rannassa oli kolme valmista ruokaa tarjoilevaa ravitsemusliikettä; Kahvila Santala, Hotelli Toivo ja kirkon vieressä sijainnut kuppila. Naantalissa ei ollut 1800-luvun lopulla kuitenkaan omaa teurastamoa, vaan eläimet piti teurastaa Turussa, josta saattoi ostaa myös tuoretta lihaa.
Suomalaista ruokataloutta kuvaavista kirjoista vanhimpana pidetään Anna Olsonin vuonna 1893 julkaisemaa keittokirjaa. Kirja painettiin ensin ruotsiksi mutta suomennettiin nopeasti. Keittokirja edusti kuvauksensa mukaisesti yksinkertaista ruuanlaittoa, ja sitä käytettiin ahkerasti paitsi kodeissa myös kotitalousoppilaitoksissa.
– Minulla on kolme painosta Olsonin teoksesta, painokset ovat vuosilta 1907, 1910 ja 1920, eli niissä käsitellään ruokia, joita suomalaiset, varsinaissuomalaiset mukaan lukien, tekivät noin sata vuotta sitten, Hartola kertoo.
– Sanasto jota kirjoissa, vielä 1920-luvulla painetussa versiossakin, käytetään sisältää meille tämän päivän ihmisille outoja sanoja. Tuohon aikaan jokaisesta taloudesta löytyi joko tämä tai sitten vähän myöhemmin ilmestynyt Keittotaito-kirja, ellei jopa molempia, Hartola jatkaa.
Hartola nostaa esiin erikoisimmista sanoista jälisteen, kastekeen, mykyn sekä läpäisimen ja punkan.
– Jäliste on jälkiruoka, ilmeisesti siksi kun se tulee jäljestä. Vielä 1920-luvulla puhuttiin yleisesti kastekkeesta kastikkeen sijaan. Nykyäänkin voi ehkä kuulla puhuttavan mykyistä tarkoittaen klimppejä. Punkka sen sijaan on tarkoittanut puuastiaa ja läpäisin lävikköä, hän listaa.
Kaivohuoneen ruokalistoilla 1900-luvun alussa vilisivät sanat lihakokkare, maitilas ja samppanjakaljamaljakko.
– Lihakokkare tarkoittaa lihapullaa, maitilas viiniä, samppanjakaljamaljakko samppanjaa. 1800-luvun lopun uutuutena tunnettiin jäädehillo eli jäätelö, Hartola sanoo.
Sata vuotta sitten suomalaisten ruokatapoja sääteli vahvasti maatalouden työrytmi niin maaseudulla kuin Naantalin kaltaisissa pikkukaupungeissa, joissa elettiin pitkälti omavaraisesti.
– Useimmilla naantalilaisilla oli vielä 1900-luvun alussa karjaa, lehmä tai pari, mahdollisesti sika sekä lampaita ja kanoja. Karjasta saatiin lihaa, maitoa, voita ja juustoa. Leivät leivottiin itse tai ostettiin leipurilta, joita Naantalissa oli useitakin. Pihoissa oli pieniä puutarhoja, jossa viljeltiin perunoita, lanttua ja mausteyrttejä. Ruokatäydennystä saatiin maalaisilta, jotka tulivat torille tai markkinoille myymään tuotteitaan. Kalastajat tulivat rantaan myymään kalaa, ja itsekin kalastettiin jonkun verran, toteaa Hartola.
– Lisäksi Uuteenkaupunkiin ja Turkuun matkaavat laivat poikkesivat Naantalissa monta kertaa päivässä, ja niiden mukanakin sai ruokatarvikkeita tilaamalla. Yleisimpiä ruokia siihen aikaan olivat läskisoosi, perunat, suolasilakat, vellit, puurot, keitot ja leipä. Juomana oli kaljaa tai vedellä jatkettua piimää. Vaihtelua arkipäiväisiin ruokiin toivat kausituotteet, joihin kuuluvat esimerkiksi marjat ja omenat, juhlapyhistä kekri ja joulu, sekä pidot kuten ristiäiset, häät, kinkerit, joihin osallistui yleensä koko kylä, Hartola lisää.
Katariina Mäkinen-Önsoy
Naantalin historia esillä tapahtumissa ja näyttelyissä
Sata vuotta tänä vuonna täyttävä Naantalin museo tarjoilee kävijöilleen monenlaista koettavaa ja katsottavaa. Kesän juhlanäyttelyssä kerrotaan tapettien historiaa naantalilaisesta näkökulmasta. Kaupunkilaisilta on pyydetty tapetteihin liittyviä muistoja ja kertomuksia nykykotien tapeteista.
– Keräämme tietoa naantalilaisten kotien tapeteista koko juhlavuoden ajan. Eli vaikka kaikki tapettimuistot eivät näyttelyyn ehtisikään, otamme lähetyksiä niihin liittyen vastaan edelleen sekä sähköisenä että perinteisenä postina, Naantalin museonjohtaja Anne Sjöström kertoo.
Kesän ajaksi Hiilolan taloon on tulossa tietoa museon alkuajoista juuri siihen saliin, mistä kaikki alkoi. Juhlavuoden suurin hanke kesänäyttelyn lisäksi on kulttuuriympäristöpainotteinen: Naantalin uudemmille asuinalueille tehdään infotauluja siitä, mitä alueella on tapahtunut aikaisemmin, miltä siellä on ennen näyttänyt.
Myös kesäkuista lasten museopäivän ohjelmaa suunnitellaan taas yhteistyössä Naantalin Musiikkijuhlien kanssa. Elo–syyskuussa kävijät sen sijaan pääsevät kurkistamaan museon esinevarastoon. Juhlavuosi huipentuu joululle ajoittuviin varsinaisiin juhlallisuuksiin.
– Naantalin Museoyhdistys on perustettu nimittäin loppuvuodesta, 9. marraskuuta vuonna 1919, Sjöström lisää.
Kaikki alkoi 1900-luvun alussa, kun Naantalissa pohdittiin kirkon esineistön säilyttämistä. Tätä varten asetettiin vuonna 1913 museokomitea, jonka tehtävänä oli perustaa kirkkomuseo. Eri syistä hanke siirtyi, mutta vuonna 1919 kansatieteilijä Ilmari Mannisen ansiosta asia museoyhdistyksen perustamiseksi alkoi edetä.
Museotoiminta alkoi heti joulukuussa, kun yhdistys vuokrasi museotilaksi salin neiti Natalia Bredenbergin kodista, eli Katinhännän varrella sijaitsevasta Hiilolan talosta, joka yhä museona esittelee porvariskodin interiööriä.
Kuudenkymmenen vuoden ajan Naantalin Museoyhdistys huolehti museosta. Lopuksi rakennusten heikko kunto kuitenkin pakotti yhdistyksen toteamaan, että museon ylläpitäminen vapaaehtoisvoimin oli käynyt ylivoimaiseksi. Vuoden 1980 alusta museo siirtyi kokoelmineen kaupungille. Museo sai 2000-luvun alussa käyttöönsä myös Humpin kiinteistön Itsenäisyyden puiston toiselta laidalta, ja näissä kiinteistöissä se toimii edelleen.
Katariina Mäkinen-Önsoy
