Raisiolainen Kari Kurila menetti vaimonsa Marke Kurilan 5.4.2016. Seuraavana aamuna hän tarttui kynään ja alkoi kirjoittaa. Aluksi syntyi kirje menetetylle rakkaalle. Sen jälkeen alkoi päiväkirjanomainen muistiinpanojen tekeminen ja lopulta pari vuotta myöhemmin Kurilalla on kädessään kirja: Luodut toisilleen.
RAISIO. Torstaina 26. huhtikuuta julkaistaan kirja, jonka päähenkilöt ovat tuttuja monille raisiolaisille. Kari Kurilan surutyönä kirjoittama teos Luodut toisilleen julkistetaan Miimun Kankaan tiloissa kahvituksen kera torstaina kello 12–18.
Kirjassa käydään läpi kirjoittajan onnellisimmat vuodet yhdessä hänen puolisonsa Marken kanssa – ja toisaalta surullisimmat vuodet Marken kuoltua syöpään. Kirjassa kuvaillaan koskettavasti, miltä Karista tuntui palata sairaalasta tyhjään kotiin, miten koirat lohduttivat häntä pahimpina hetkinä, miten ystävät auttoivat surun keskellä ja miten välillä masennus meinasi viedä miehen mennessään.
Kirjan kirjoittaminen on ollut Kurilalle terapeuttista – osa vaikeaa surutyötä. Kirja alkaa kuitenkin iloisista asioista, vuodesta 1990, kun Kari ja Marke tapaavat.
– Se tapahtui Turussa iltalukion kanslian jonossa. Kuulin takanani naisen äänen, joka ihmetteli, että oonkohan mä ollenkaan oikeassa jonossa. Käännyin ympäri ja sanoin, että olet ihan oikeassa jonossa, mutta väärässä paikassa, tule tähän minun eteeni. Ja siitä päivästä asti olimme koulussa aina kahdestaan. Jokaisella tunnilla Marke istui minun edessä ja minä hänen takana, kertoo Kurila.
Siinä vaiheessa molemmat olivat ehtineet jo aikuisikään. Kari asui Turussa ja työskenteli Pauligilla. Marke asui Naantalissa ja työskenteli hammashoitajana. Karin poika oli aikuinen, mutta Markella oli vielä kolme poikaa kotona ja siihen päälle työkiireet, joten valkolakin sai lopulta pelkästään Kari, mutta ystävyys säilyi.
Vuosi 1995 muutti kaiken
Vuonna 1995 Kari ja Marke olivat alkaneet viettää viikonloppuja yhdessä, edelleen ystävinä.
– Sitten yhtenä sunnuntaiaamuna Marke luki lehteä ja sanoi, että nyt olisi Raision Ihalassa sellainen omakotitalo myynnissä, jonka pystyisin maksamaan ja pyysi minua mukaan katsomaan sitä, Kurila kertoo.
Ensivaikutelma oli vähintäänkin kammottava. Piha oli liejun peitossa ja ulko-oven ja karmien välissä oli raot, joista meni käsi läpi.
– Mutta sitten kun menimme alakertaan, huomasimme seinissä olevat tuppeensahatut haapapaneelit. Se jotenkin sävähdytti. Kotona Marke sitten sanoi, että mä taidan ostaa sen. Siihen mä sitten vastasin, että et sä voi ostaa sitä, koska mä aion ostaa sen, muistelee Kurila hymyillen.
Maanantaina hän teki tarjouksen ja keskiviikkona kaksikko istui pankissa allekirjoittamassa lainapapereita. Ja siitä se sitten lähti – elämä avoparina, vaikka seurustelustakaan ei oltu ehditty puhua.
– Laitoimme pihan kuntoon ja aloimme remontoida taloa. Ei siinä vaiheessa voinut mistään palavasta rakkaudesta puhua, mutta toinen tuli koko ajan tärkeämmäksi ja tärkeämmäksi. Marken kanssa oli helppo, hyvä ja lämmin olla. Kaikki hänessä oli ihanaa. Rakkaus kehittyi pikkuhiljaa ja koko ajan. Se oli kuin viini, joka paranee vanhetessaan, eikä sille tullut loppua ollenkaan, Kurila kertoo.
Vielä samana vuonna eräänä marraskuisena aamuna tuore pariskunta loikoili sängyllään.
– Marke sanoi yhtäkkiä, että me mennään tänään kihloihin. Minä sanoin, että jaaha, niin kai sitten. Aamupalan jälkeen lähdimme sitten ostamaan sormuksia. Myöhemmin Marke sanoi, että me mennään muuten tämän vuoden puolella vielä naimisiin, 29.12. on maistraatista varattu aika. Häät vietettiin täällä. Paikalla oli perhettä ja pari ystävää, Kurila kertaa.
Kurilalle vuosi 1995 oli se, joka muutti kaiken.
– Ostettiin talo, kirjoitin ylioppilaaksi, sain virallisen eron edellisestä liitosta, me mentiin kihloihin ja naimisiin ja sain vielä kuulla, että minusta tulee isoisä, Kurila hymyilee.
Talon nimeksi valittiin Uskomaton, sillä olihan sen tarina pariskunnalle aivan uskomaton. Myöhemmin pihapiiriin tuli huvimaja, jonka nimeksi annettiin Käsittämätön ja kasvihuone, joka nimettiin Unelmaksi – se oli nimittäin yksi niistä Marken unelmista, jotka Kari toteutti.
Linnan Kankaan mamma ja pappa
Parhaiten raisiolaiset tuntevat Karin ja Marken heidän yhteisestä yrityksestään Linnan Kankaasta, joka muutama vuosi sitten myytiin Mirva ’Miimu’ Nummelinille, joka nimesi sen uudelleen Miimun Kankaaksi.
– Marke oli aina tykännyt ommella. Silloinkin kun olin Pauligilla vielä töissä, hän ompeli minulle jokaiseen myyntikokoukseen uuden pikkutakin, joissa kaikissa oli samettikaulus, Kurila kertoo.
Kangaskaupan yrittäjiä heistä tuli kuitenkin sattumalta.
– Meidän piti mennä ostamaan Turusta Linnan Palasta Marken äidille kuminauhaa. Mä jäin ulos odottamaan ja aloin pian ihmetellä, miten voi yhden kuminauhan ostaminen kestää niin kauan. Sitten Marke pisti päänsä ovesta ulos ja kysyi multa, että Kari hei, ostatko mulle kangaskaupan. Vastasin siihen, että jos se kuminauha on siitä kiinni, niin tottakai, Kurila naurahtaa.
Pariskunta palasi kuitenkin kotiin ja Marke tuli siihen tulokseen, ettei voi ryhtyä pitämään kangaskauppaa. Karia asia jäi kuitenkin kaihertamaan.
– Silloin sai tietokone kyytiä. Selvitin, mitä kaikkea yrityksen perustaminen vaatii ja tein perinpohjaiset laskelmat. Marke ihmetteli, mitä mä koko ajan tuhtaan ja lopulta sanoin, että osta se liike ja tämän verran maksat, etkä penniäkään yli. Marke mietti ehkä muutaman sekunnin. Sen ehdon Marke siihen kyllä laittoi, että liike täytyy siirtää Raisioon, kertoo Kurila.
Siinä vaiheessa Karilla ja Markella oli jo lapsenlapsia ja he sanoivat toisiaan aina mammaksi ja pappaksi – myös töissä. Niinpä myös vakiasiakkaat alkoivat puhua heistä pian mammana ja pappana.
Kangaskaupan nykyinen omistaja Miimu tuli Markelle ja Karille aikanaan työharjoitteluun ja pian hän jo olikin pariskunnalle kuin oma tytär.
– Hän sanoi jo alusta asti, että aikoo ostaa kaupan, nauraa Kurila.
Kerran Kari ja Marke istuivat omalla terassillaan iltaa, joivat viiniä ja miettivät missä viettäisivät seuraavan joulun.
– Ei Marke koskaan osannut sanoa, mistä se idea syntyi, mutta hän ehdotti, että mennään Gambiaan. Sanoin, ettei onnistu, kun meillä ei ole varaa pitää kauppaa niin kauaa kiinni. Marke meni hakemaan sisältä toisen pullon viiniä. Se viininhaku oli kuin anopin kuminauhan osto, kesti kauan ja kun hän lopulta tuli takaisin, hän sanoi että kuules pappa, me lähdetään Gambiaan! Marke oli soittanut Miimulle, joka lupasi huolehtia kaupasta.
Kolme vuotta sitten Marken jo sairastaessa syöpää Nummelin osti liikkeen omakseen.
Lesken elämää
Tänä syksynä 70 vuotta täyttävä Kari Kurila sairasti itse paksusuolensyövän vuonna 2011, mutta selvisi leikkauksella. Vuonna 2014 Markelle diagnosoitiin sama syöpä. Aluksi pariskunta uskoi, että siitä selvitään samalla tavalla, mutta toisin kävi. Kirjassa kuvataan tarkasti, autenttisesti ja osittain Marken päiväkirjamerkintöjenkin avulla sairauden etenemistä ja se hetki, kun Marke nukkui pois.
– Marken poismenon jälkeen en saanut oikein mistään kiinni. Alkuvaiheessa oli sellainenkin viikko, etten puhunut yhdenkään ihmisen kanssa. Sitten laitoin koirat autoon ja ajoin Marken vanhimman pojan puolison luo ja sanoin hänelle, että puhu ihan mitä vaan. Sitten hän puhui ja katsoi myös kanssani jääkiekkoa, vaikka ei ole koskaan seurannut sitä lajia, Kurila muistelee.
Myös lastenlasten kanssa touhuaminen on auttanut hänen oloaan. Ja hänelle on ollut ilo huomata, että hän on edelleen myös Marken puolelta tulleille lapsenlapsille samanlainen pappa kuin aina ennenkin. Ja pian hänestä tuleekin jo isoisoisä.
Läheiset ihmiset ovat tukeneet Kurilaa matkan varrella ja koirien kautta moni tuntematonkin päätyy usein juttukaveriksi.
– Olen kyllä pystynyt puhumaan Markesta ja puhun ihan mielelläni. Mutta kun pitäisi joltain pyytää jotain, niin se onkin todella vaikeaa. Olen ollut sellainen koko ikäni, lähtenyt kotoa jo kakarana ja pitänyt itsestäni huolen, hän kuvailee tämän hetken tilannetta.
Nyt pahin suru on hälvennyt, mutta kaipuu on kasvanut.
– Me oltiin aina kuin paita ja peppu. Teimme kaiken yhdessä ja 110 lasissa oli sitten kyse tanssista tai pyöräilystä tai jääkiekosta, jota pojat pelasivat, Marke toimitsi ja minä kuulutin. Ne vuodet, jotka saimme elää yhdessä, olivat elämäni parasta aikaa.
Janica Vilen
