Seurakuntakolumni: Uuden edessä

KOLUMNI. Kesä on aikaa, jolloin monet lapset ja nuoret sekä useat aikuisetkin ovat uuden edessä. Lapset ovat päättäneet jälleen yhden kouluvuoden ja odottavat innokkaina, että saavat olla seuraavana syksynä taas hieman vanhempia koululaisia. Monet jättävät alakoulun taakseen ja siirtyvät uuteen, jännittävään maailmaan. Vanhemmat koululaiset päättävät yläkoulun ja ovat tehneet tietyllä tapaa ensimmäisiä ratkaisevasti tulevaisuuteensa vaikuttavia valintoja; jatkaako syksyllä lukioon vai suoraan opiskelemaan unelmiensa ammattiin.

Kesän alussa saamme juhlia monia ylioppilaita ja ammattiin valmistuneita ja iloita siitä uudesta tiestä, joka heidän eteensä kaikkine mahdollisuuksineen aukeaa. Monet nuoret ovat uuden edessä myös kesätyöpaikan, mahdollisesti sen ensimmäisen, suhteen. Kesätyöpaikka antaa nuorelle hyvää kokemusta työelämästä, kartuttaa omaa kesäkassaa sekä mahdollisesti avaa taas uusia ovia tulevaisuudessa.

Yksi suuri murroskohta nuoren elämässä on rippikoulu. Kesän rippikoulut ovatkin päässeet jo hyvään vauhtiin ja useita nuoria on konfirmoitu Turun seudulla. Rippikoulu on monelle nuorelle ensimmäinen kokonainen viikko poissa kotoa ja sellaisena yksi iso askel itsenäistymiseen. Rippikoulussa nuori oppii keskeiset asiat uskostamme ja parhaassa tapauksessa saa kipinän syventyä ja selvittää itse lisää. Yksi rippikoulun keskeisistä tehtävistä onkin sytyttää kiinnostuksen ja uskon kipinä nuoressa tai vahvistaa jo olemassa olevaa liekkiä. Rippikoulu saattaa olla ensimmäinen itsenäinen kosketus seurakuntaan ja monet jäävät rippikoulusta seurakunnan pariin. Isoskoulutus on tähän luonnollinen ja turvallinen reitti. Seurakunnasta saattaa löytyä se oma porukka, jossa on hyvä olla. Itse koin oman rippileirini todella tärkeäksi kokemukseksi ja se oli merkittävä etappi sillä tiellä, jonka päätteeksi olen nyt tässä, puolitoista viikkoa sitten vihittynä pappina.

Olen myös itse nyt uuden edessä. Koko kevään olen tuntenut suunnatonta riemua ja vatsanpohjaa kutittavaa odotusta siitä, että pääsen tekemään työtä, johon tunnen syvää kutsumusta. Saman tunteen voin paikantaa noihin lapsuuden ja nuoruuden kesiin, jolloin odotus oli käsin kosketeltavaa. Tunne on sama, tänä keväänä se vain on ollut vahvempi kuin koskaan aiemmin ja koen kaikkien aiempien odotusten ja uusien alkujen johtaneen tähän paikkaan, jossa saan nyt tehdä työtä, jonka koen omakseni.

Uuden edessä tunnemme usein innostuksen ja odotuksen lisäksi jännitystä ja jopa pelkoa. Silloin saamme turvata siihen, että Jumala on luvannut kulkea kanssamme kaikilla teillämme ja pitää meistä huolen. Turvallisia ja innostavia uusia alkuja jokaiselle!

Mira Paunikallio, pastori, Raision seurakunta