AA-liike on saanut alkunsa vuonna 1935 Yhdysvalloissa, mistä toiminta on levinnyt noin 180 maahan. Tämänhetkiseksi jäsenmääräksi arvioidaan maailmanlaajuisesti 2,3 miljoonaa. Suomessa AA-toimintaa on ollut vuodesta 1948: noin 650 ryhmää noin 260 paikkakunnalla. Yksi niistä pelasti vakkasuomalaisen Jorin.
PÄIHTEET. Istumme kahvipöytään vakkasuomalaisen 44-vuotiaan Jorin kanssa ja hän haluaa käytettävän vain etunimeään jutussa.
– Kuulun vertaistukiryhmään, eli Anonyymeihin Alkoholisteihin, lyhyemmin AA:han ja sen periaatteisiin kuuluu nimettömyys suhteessa muun muassa julkisuuteen, hän valistaa ja hyväksyn sen, että Jori voi kertoa tarinansa anonyyminä.
Sen pidemmittä puheitta Jori lähtee kertomaan typistettyä elämäntarinaansa keskittyen päihteidenkäyttöön.
– Teini-iässä monen muun silloisen nuoren tavoin otin ensimmäisen huikkani ja viikonloppuisin kaveriporukkani kanssa isossa osassa oli alkoholi. Tosin näin jälkeenpäin ajateltuna taisin olla kavereistani se, joka veti aina tappiin saakka – niin kauan kuin jotain alkoholipitoista juotavaa vain oli saatavilla. Joskus silloin tällöin poltin pilveä, mutta se ei ollut lainkaan minun juttuni, hän sanoo.
– Viikonloput menivät enemmän ja vähemmän kännäillessä, mutta sain kuitenkin itselleni opiskeltua ammatin ja menin töihin metallialalle hitsaajaksi.
– Siinä vaiheessa elämä vielä näytti kauniimmat kasvonsa. Tuli parisuhde ja lapsemme syntyi.
Jori kertoo, kuinka hän vietti varpajaisia neljä päivää kavereiden vaihtuessa päivittäin ympäriltä.
– En missään kohtaa kuitenkaan pysähtynyt ajattelemaan sitä, kuinka silloinkin saunakaverit vaihtuivat joka ilta. Toiset ottivat illan, vain minä jatkoin, hän muistelee.
”Ei juominen ole mulle ongelma”
Lapsen tulo taloon vei pitkälti nuoren äidin huomion ja Jori kävi töissä.
– Viikonloppuisin piti sitten nollata. Ja paras keino siihen oli kunnon känni. Olinhan tehnyt raskaan työviikon ja vaimo oli vain kotona lapsen kanssa. Pidin sitä silloin oikeutettuna rentoutumisena. Tänä päivänä näen, kuinka itsekkäästi olen toiminut tuolloin ja miten alkoholismi alkoi ottaa vallan, jos nyt ei salakavalasti, niin pikkuhiljaa.
Parisuhde alkoi rakoilla Jorin jatkuvan juomisen vuoksi. Silloin juominen keskittyi vielä vapaa-aikaan, viikonloppuihin.
– Vaimoni koitti sanoa, miten minun pitäisi ottaa vastuuta myös yhteisestä kodistamme. Näistä ne riidat alkoivat. Kun sitten hän ensimmäisen kerran sanoi minua juopoksi, niin räjähdin täysin. Mielestäni pystyisin lopettamaan viikonloppuiset juomiseni heti, jos vain haluaisin, mutta sanoin, etten halua.
– Muistan kuitenkin muutaman viikonlopun, kun olin sitten kotona selvinpäin ja painotin, ettei juominen ole mulle mikään ongelma. Juopot juovat koko ajan, muistan sanoneeni hänelle.
Kun sitten tuli seuraava viikonloppu, Jori otti menetetyn juomisen takaisin ja sanojensa mukaan vetikin viinaa sitten kaksin käsin.
– Lapsemme ollessa noin viisivuotias vaimoni sai juomisesta ja jatkuvasta riitelystämme tarpeekseen. Hän muutti lapsemme kanssa pois. Se oli samalla shokki ja helpotus.
Shokkina ero tuli sen vuoksi, että se oli Jorille täysi yllätys.
– Helpotus oli se, että nyt ei ollut juomisesta kukaan nalkuttamassa, vaan olin vapaa juomaan ilman häiritseviä tekijöitä.
Ero puolisosta saattoi Jorin alkoholismin uusille urille.
– Ei mennyt kauan, kun menetin ajokorttini yhtenä maanantaiaamuna töihin ajaessani. Ja senkin sain käännettyä ex-vaimoni viaksi. Olimme sunnuntaina riidelleet puhelimessa lapsemme tapaamisista ja puhelun päätteeksi join itseni tiedottomaan tilaan. Totta kai vielä aamulla veressä oli alkoholia, kun lähdin töihin.
Päihdeklinikalta vertaistukeen
Työnantaja oli kiinnittänyt huomiota Jorin työkuntoon ja sitä kautta hän löysi tiensä A-klinikalle.
– Keskustelimme alkoholiannosten vähentämisestä ja juomatapojen muuttamisesta. En oikein saanut kiinni, miksi joisin lasillisen tai kaksi. Pidin sitä ihan typeränä ajatuksena. Tosiasiassa tiesin sisälläni, vuosia asiaa harjoiteltuani, että minusta ei ole juomaan kohtuullisesti.
– Päihdeklinikkakäyntien aikana tuli kuitenkin ensimmäisen kerran mieleeni, ettei juomiseni ehkä ollut ihan tavanomaista, vaikka puheet sen kohtuullistamisesta olivatkin jonninjoutavia.
Jorin nuoruudenkaveri oli lopettanut juomisen ja ollut raittiina vuosia.
– Yhtenä krapula-aamuna soitin tälle kaverille ja kysyin, miten hän pääsi eroon juomisestaan. Tuolloin työpaikkani oli jo vaarassa lähteä alta ja juominen oli mennyt, no, sanoisinko pakonomaiseksi. En juonut enää saadakseni hyviä fiboja tai seuraa. Join yksin kotona. En pystynyt olemaan juomatta, mutta en voisi enää jatkaa juomista. Fiilikset olivat sellaiset, kun soitin tälle kaverilleni.
Puhelu muutti Jorin elämän.
– Jo samana iltana istuin kaverin viemänä AA-palaverissa ja ensimmäisen kerran elämässäni sanoin ääneen olevani alkoholisti. Vertaistukiryhmässä toisten puheenvuoroja kuunnellessani ymmärsin täysin, mistä he puhuivat. Olin voimaton alkoholiin ja omaan elämääni nähden ja silti pystyisin elämään täysipainoista elämää ilman päihteitä.
– En ollutkaan paska jätkä tai huonompi kuin muut ihmiset. Olin sairas ja sairauden nimi on alkoholismi. Se oli helpottavaa. Myöntää se.
Jori kertookin alkoholismin olevan itsensä kieltävä sairaus.
– Muistan monet kerrat, kuinka läheiseni sanoivat minun olevan alkoholisti tai juoppo. Minä kielsin. Enää en, vaikka olen jo ollut muutamia vuosia raittiina. Itseasiassa on aika huvittavaa se, että kun nyt sanon olevani alkoholisti, monet läheiset toteavat, etten ole, Jori sanoo hymyillen.
– Minut pelasti vertaistuki. En ole yksin tämän taudin kanssa ja raittiina aion pysyä päivän kerrallaan, hän toteaa lopuksi lainaten AA:n perussanomaa.
Rainer Tähtinen
