KOLUMNI. Naapurin miehet lähtivät jo aamupäivällä puvut ojennuksessa ja kaulukset tärkättyinä, luultavasti harjannostajaisiin. Puoli kolmelta yöllä herään rappukäytävän alaoven ryskeeseen. Kotiinpalaajat eivät pääse sisälle.
Kuulostelen valppaana ja ensiapu saapuukin, lehdenjakaja päästää yrittäjät porraskäytävään. Toisella vielä puujalka, joka kopisee yön hiljaisessa rapussa. Rappua pidemmälle he eivät pääse. Avaimet jääneet kotiin ja kännykkä kadonnut! Olen hiipinyt eteiseen ja kuulen miesten huokailut.
Sydän lyö hiukan kiivaammin ja mietin, miten uskaltaisin auttaa. Minulla on kotiavaimet ja kännykkä. Minulla on numero päivystykseen, joka kiidättäisi heille kotiavaimen ja päästäisi pulasta.
Meidät erottaa vain viiden sentin ovi ja se, että uskaltaisin painaa ovenkahvaa ja kurkistaa rappukäytävään. Mutta ei. Yöpuvussa, yörasvat kasvoilla, jos ne kuitenkin kuvittelevat, että tässä kyttäillään naapurien menemisiä ja tulemisia.
Käytävässä hiukan hiljenee, toinen miehistä on ojentautunut lattialle, toinen istahtanut rapulle. Ja minä täysin hereillä, omassa eteisessä, oven takana ja kuuloetäisyydellä.
Tällaisen tarinanalun kuulin, kun Mikkelinpäivänä eli enkelien sunnuntaina soitin ja kyselin 85-vuotiaan äitini kuulumisia. Kun paljon ei enää tapahdu, yöllisen tarinan mittasuhteet ovat valtavat. Ja jännitys. Auttaa pitäisi, mutta miten kehtaisi.
Tämä tarina sai onnellisen lopun.
”Voisinkohan jotenkin auttaa?” elokuvamaisesti piirtyy mieleeni kohtaus, kun äitini rohkaistuu painamaan ovenkahvaa ja tarjoaa toivonsa menettäneille naapuriapua, kännykkää ja pelastusta.
Pulassa olevaa lähimmäistä on autettava, vaikka se vaatisi itsensä ja oman arkuutensa voittamista. Vaikka se ovenkahvan painallus ja viidensentin oven avaus hirvittäisikin.
”Kyllähän ne kiittelivät – kädet ristissä!”
Niin minäkin. Kaikkia niitä, jotka uskaltavat ylittää pelkonsa sillan toisen ihmisen luo. Kaikkia niitä, jotka unohtavat miettiä, että mitähän minusta nyt ajatellaan. Kaikkia niitä, jotka rakastavat lähimmäistään niin kuin itseään. Arkienkeleitä elämässämme.
Outi Kattelus
toimistosihteeri
Naantalin seurakunta
