MIELIPIDE. Jo lapsuudessa sain työtä tekevän mallin kotoani. Olen aina pyrkinyt itseni työllistämään ja yhtä puolen vuoden pätkää lukuun ottamatta siinä onnistunutkin. Vaimoni teki vuosia töitä perhepäivähoitajana hoitaen samalla kodin ja paitsi omat niin vieraidenkin lapset. Tällä hetkellä hän työllistää itsensä kodin ulkopuolella.
Perheeseemme kuuluu viisi lasta, joista kaksi jo elelevät omaa elämäänsä. Kolme alaikäistä pyörii jaloissa vaatien hoivaa ja huolenpitoa. Lasten hoitoon liittyvät tukiverkostot puuttuvat ja siihen liittyen olenkin työrintamalla törmännyt yhteen jos toiseenkin seinään. Usein oletetaan, että totta kai jokaisella on joku perheen ulkopuolinen, joka hoitaa jos vanhemmille tulee jotain menoa. Ei ole. Isovanhempien luokse matkaa kertyy toista sataa kilometriä suuntaansa ja muilla läheisillä on omat menot, joiden kanssa he itsekin taikinoivat.
Aktiivimalli on herättänyt paljon keskustelua, mutta sen suuremmin on jätetty huomioimatta lapset, lapsiperheet ja yksinhuoltajaperheet. Samaan aikaan kun pohdiskellaan, miksi syntyvyys vähenee ja avioerojen määrä kasvaa, kehitellään malli, jossa työtön on velvoitettu hakeutumaan aktivointipalvelujen äärelle, vaikka ne olisivatkin toisella paikkakunnalla. Pitää olla valmis muuttamaan ja liikkumaan, menemään parinkin päivän takia sinne, missä työtä on tarjolla. Ajatus on hyvä, mutta törmää käytännön mahdottomuuksiin. Laki on liian huonosti valmisteltu toimiakseen. Voi näyttää tilastoissa hyvältä, mutta arjessa maksetaan kovaa hintaa.
Otetaan esimerkiksi perhe, joka ostaa omakotitalon Askaisista. Vanhemmat työllistävät itsensä, mutta joutuvatkin yllättäen työttömiksi. Omalla paikkakunnalla työtä ei ole tarjolla. Pitää lähteä kauemmas. Helsingistä löytyisi töitä molemmille. Laitetaan talo myyntiin. Ongelmaksi koituu se, ettei taloa ole helppo saada kaupaksi alueella, josta palvelut on imetty kuiviin. Jos mennään Suomea ylemmäs, päädytään vielä syrjäisemmille seuduille. Aktiivipalveluja ei ole tarjolla kuten etelässä. Kurssit täyttyvät nopeasti ja matkaa seuraavaan kertyy. Parin päivän työssäolopätkä parhaimmillaan kymmenien tai satojen kilometrien päässä haastaa lapsiperheen saati yksinhuoltajan puhumattakaan hoitopaikasta.
Kuinka paljon ja kuinka nopealla aikataululla voidaan joustaa? Jollei isovanhempia tai tukiverkostoa ole, niin mistä hoitaja lapselle? Ei pitäisi kenellekään olla ihan sama mihin lapsi milloinkin heitetään, jos ylipäätään saadaan minnekään.
Kun laki menee uudelleen käsittelyyn niin suotavaa olisi, että siitä päättävät tällä kertaa todella tietäisivät, mistä päättävät ja olisivat perillä syy–seuraus-suhdanteista. Ei voi olla niin, että tekemättä ja hoitamatta mitään pärjää paremmin kuin yrittämällä. Mutta tuntuuhan sekin hullulta, että työtön kotiäiti tai -isä lähtee karenssiuhka päällä riepottamaan lapsia aamuvarhain päiväkotiin, jossa mahdollisesti lapsen varhaiskasvattajana toimii karenssiuhkalla motivoitu sijainen. Resursseja voisi hyvin käyttää myöskin kotona lastensa kanssa olevien tukemiseen tai siitä voitaisiin tarjota vaihtoehto aktivointipalvelujen rinnalle.
Petri Jalo
Maskun SDP:n puheenjohtaja
