MIELIPIDE. Tässä koronaeristyksessä on aikaa ajatella. Muistoja nousee mieleen. Tänään olen ajatellut ystävääni, jonka poismenosta sain lukea lehdestä. Tutustuin häneen vasta eläkepäivinäni. Tuttavuus, joka kehittyi ystävyydeksi, oli lyhyt. Hämmästelen. miten paljon häneltä ehdin jo pienellä ajanjaksolla saada.
Ystäväni tuli Raisioon Pohjois-Suomesta. Hän oli pieni tyttö, kun Talvisodan kynnyksellä joutui lähtemään Kuusamosta evakkoon. Niin elävää historian tulkintaa en ollut ennen kuullut. Muistan elävästi tuon evakkomatkan tapahtumat elämäni loppuun asti. Ystäväni avasi minulle kappaleen historiaamme aivan uudessa valossa. Hänellä oli omakohtainen kokemus. Hänen kanssaan tein sen matkan.
Hän oli hyvä kertomaan ja osasi myös kirjoittaa. Muistan monet jutut – heinäntekoa, Suomenlampaasta ja lehtikerppujen leikkaamisesta, sen aikaisesta suursiivouksesta, ja se lakanan lento oli hauska. Hän kirjoitti myös runoja. Minulle jäi vain yksi hänen runonsa ”Taidetapahtuma”. Miksi ihmeessä en niitä silloin pyytänyt! Enää ei ole mahdollista.
Ystäväni osasi myös laulaa. Hänellä oli harvinaisen kaunis ääni. Osasi hän tehdä käsitöitäkin. Ajattelen mielessäni sitä vaatimatonta ulkoista olemusta, josta ei mitenkään tullut esille hänen taiteellinen lahjakkuutensa. Taidetta hän harrasti vain omaksi ilokseen. Ei hän koskaan ollut ajatellutkaan julkaista mitään.
Minun oli tarkoitus pikaisesti käydä onnittelemassa hänen täyttäessään 90 vuotta. Hän oli silloin jo vähän huonossa kunnossa. Se pikainen visiitti oli viisi tuntia. Hänen kanssaan aika kului. Hän kertoi ja minä kuuntelin. Sain kuulla, miltä tuntuu menettää kotinsa. Miltä tuntuu, kun ei koe olevansa tervetullut oikein mihinkään. Millainen on se valtava ilo, kun aletaan hyväksyä. Aina paranee, kun saa ystäviä. On ilo löytää oma yhteisönsä, johon tuntee kuuluvansa omana itsenään.
Meillä on paljon vanhoja ihmisiä yksinään koronakaranteenissa. Heillä kaikilla on paljon kerrottavaa. He myös kertovat mielellään. Heillä on omakohtaisia, arvokkaita kokemuksia. Pidetään yhteyttä yksinäisiin vanhuksiin. Viedään heitä ulos heti, kun tilanne sallii. Jututetaan ja kuunnellaan. Ilo on molemmin puoleinen. Itse olisin henkisesti paljon köyhempi, ellen olisi tutustunut nyt edesmenneeseen ystävääni. Ikäihmisillä on niin paljon annettavaa.
Ote ystäväni runosta:
”Talvi saapui nyt hankien maahan ja sen pieniin korpikyliin, voi huolet hetkeksi ravistaa vaikka luontoäidin syliin ja lapsosten lailla leikkiä lyödä, vaikka kerran keskellä yötä syödä ja tuntea olonsa onnekkaaksi.”
Helinä Aaltonen (kesk)
Raision Vanhusneuvoston jäsen
