Vanhojen autojen ja moottoripyörien kiehtovuus piilee niiden muotoilussa ja ennen kaikkea siinä, että tekniikalle pystyy osaava harrastaja tekemäänkin jotain – toisin kuin nykyisissä menopeleissä. Autojen ja moottoripyörien rakentelu on myös terapeuttista, ainakin jos on Suoniemen Sumppiin uskominen.
HARRASTUKSET. Uudenkaupungin Orivolla, aivan tien varressa, seisoo omakotitalo, jonka pihamaalla on muutamia, vuosikymmeniä vanhoja autoja lähinnä Atlantin toiselta puolen. Pihan ulkorakennuksissa puolestaan paljastuu todellinen vanhojen autojen paratiisi. Yksi pölyn peitossa oleva menopeli on ilmeisimmin ainoa laatuaan Suomessa.
Kyseessä on neliovinen Studebaker Dictator, vuosimalliltaan 1937.
– Auto ajautui minulle, kun aikanani myin vanhan BSA-merkkisen moottoripyörän Turkuun ja ostaja näytti, mitä hänen tallistaan löytyy, kertoo sähkö- ja automaatioasentajana leipänsä tienaava Sumppi Suoniemi, auton omistaja.
Studebaker Dictatoria valmistettiin Indianassa, Yhdysvalloissa vuosina 1927–1937, eli Suoniemen auto on viimeisen valmistusvuoden malli, kun se vielä kantoi alkuperäistä nimeään.
– Maailmanaika oli tuolloin sellainen, että Euroopassa diktaattorilla oli sanana huonot vibat ja mallin valmistus sillä nimellä lopetettiin, Suoniemi kertoo.
Tosin Studebaker otti vuonna 1935 hylkäämänsä Commander-nimen käyttöön autonsa valmistuksessa.
Suoniemi hankki autonsa vuonna 2004 ja kunnosti sen yhdessä kaverinsa Jari Heikkilän kanssa. Tosin kyseessä ei ollut entisöinti, vaan autoa modifioitiin mieleiseksi.
– Entisöinti ei ole tällaisen persaukisen hommaa, joten se tipautettiin vaihtoehtona kokonaan pois ja rakensimme auton oman mielemme mukaan. Se on ollut esillä myös American Car Showssa.
Viimeiset vuodet kaapparitakaovinen Dictator on ollut tallissa, sillä Suoniemi asui välillä kymmenen vuotta Espanjassa. Auto on pysynyt tallessa.
– Ajatuksena on, että tämä polkaistaan tulille vielä kesäksi, hän lupailee.
Samassa tallissa Studebaker Dictatorin kanssa pitää majaansa myös vuoden 1929 A-mallin Ford. Se on ollut Suoniemellä toistakymmentä vuotta. Auto on ollut liikenteessä ensin Uruguayssa, sitten Espanjassa ja nyt Uudessakaupungissa.
Alun perin A-mallin oli tarkoitus olla yhtä mullistava automaailmassa kuin sen edeltäjän, T-mallin. Siitä tuli kuitenkin Ford Motor Companyn ”hätämalli” rutkasti laskeneiden T-mallin myyntilukujen korvaajana. Kaikkiaan maailmalla myytiin A-mallin Fordia kaikkine versioineen yli neljä miljoonaa kappaletta. Ja valmistettiinpa autoa lisenssin turvin Venäjällä GAZ-A -nimellä vuosina 1932–1936.
– Kiitos Hollywoodin filmiteollisuuden, näihin Fordeihin saa osiakin vielä. Käytännössä koko auton voi valmistaa uusio-osilla, eli varaosatarjonta on kattavaa tänäkin päivänä.
Terapiaa ja elämäntapaa
Suoniemi kertoo, miten hän oli jo varhaisteininä kavereidensa kanssa mieltynyt mopojen rakenteluun. Kun rahaa ei välttämättä teinipojilla ollut haluttuihin osiin, niin silloin mielikuvitus ja kekseliäisyys astuivat kuvaan ja paljon osia rakennettiin itse. Sama jatkui sitten aikuisiällä autojen parissa. Osa sieltä, toinen täältä. Kaverit jeesasivat toisiaan.
Ainakin jotkut vakkasuomalaisista lukijoista muistaa, kuinka 90-luvun alussa lainsäädännön höllennyttyä autojen katsastuksen osalta, liikenteeseen ilmestyi madallettukattoisia autoja amerikkalaisista aina itänaapurin Ladaan.
– Meitä oli kymmenisen kaverusta yhteisen intohimon parissa. Perustimme Fringers-kerhon ja silloin jokainen kynnelle kykenevä meni leikkaamaan autostaan katon ja madalsimme sitä, Suoniemi muistelee ja kertoo silloisten katsastusmiesten raapineen päätään heidän ideansa johdosta.
– Kaveripiirissä on monen alan ammattilaista. Autamme kukin omalla erikoisosaamisalalla toisiamme autojen ja moottoripyörien rakentelussa, eikä silloin liiku edes raha kädestä toiseen, Suoniemi avaa hyvien ystävysten harrastuksen syvintä olemusta. Hän kertoo myös tarinan siitä, mitä tämä ystävyys parhaimmillaan on:
– Kun muutin Espanjaan, jäi omistamani vanha vuoden 1952 Ariel-moottoripyörä muuttokuormasta Suomeen. Kavereiden tehdessä vierailukäynnin uuteen kotimaahani, olivat he purkaneet Arielin ja pakanneet sen autojen peräklaffiin. Kasasin pyörän Espanjassa ja näin minulla oli taas pyöräni käytössä, Suoniemi muistelee, muttei kerro, minkälaiset rekisterikilvet pyörän perässä Espanjassa oli…
– Nyt pyörä on taas Suomessa ja odottelen, että saisin postissa Espanjaan jääneen magneeton, jotta voisin polkaista Arielin taas käyntiin.
– Kyllä se näiden vanhojen kasi- ja nelipyöräisten viehätys on niiden muotoilussa ja ennen kaikkea siinä, että niille voi jotain itsekin tehdä – toisin kuin nykyautoille ja moottoripyörille. Ja ennen kaikkea näiden parissa puuhastelu on mitä parhainta terapiaa mielelle, vastaa Suoniemi kysymykseen siitä, mikä vanhoissa autoissa ja moottoripyörissä oikein kiehtoo.
Kun kuuntelee tarinoita niistä ja katsoo muodokkaita lokasuojia, on helppo olla samaa mieltä.
Rainer Tähtinen
