Turun työväenopistossa järjestettiin luentosarja, jossa tutustuttiin turkulaiseen asumiseen keskiajalta aina 1900-luvulle saakka. Tutkijatohtori Veli Pekka Toropainen kertoi viime viikon tiistaina elämästä 1600-luvun Turussa.
TURKU. Turun työväenopistossa on pitkin alkukevättä ollut mahdollista tutustua turkulaisen asumisen muodonmuutoksiin Turkuseuran ja Turun suomenkielisen työväenopiston yhteistyönä toteuttamassa luentosarjassa. Luennoilla lähdettiin liikkeelle 1300-luvulta, eli kaupungin perustamisvaiheista. Tuolloin lehtori Ulla Seppälä-Kavén luennoi asumiseen ja sisustamiseen liittyvistä ratkaisuista, kuten huonejärjestyksestä, huonekaluista, tapeteista ja tekstiileistä.
10. maaliskuuta arkeologian ja Suomen historian tutkijatohtori Veli Pekka Toropainen avasi turkulaista elämänmenoa 1600-luvulla. Toropainen on hyödyntänyt tutkimuksessaan raastuvanoikeuden pöytäkirjoja, joiden kautta käy ilmi arvokasta tietoa myös 1600-luvun turkulaisasuntojen sisätiloista, pihoista ja naapurisuhteista.
– Näissä asiakirjoissa kuvataan hyvin tarkkaan, mitä on tapahtunut. 1600-luvulla haluttiin kovasti todistaa rikoksen tapahtuneen ja saada tekijä vastuuseen. Nämä ovat siis oikeuspöytäkirjoja, joissa rakennukset ovat tavallaan välikappaleina. Kaupunkielämä oli tuolloin hyvin tiivistä, jossa seurattiin tarkasti toisten elämää. Pienessäkin asiassa saattoi olla jopa kymmenen todistajaa, Toropainen taustoitti.
Rikkaiden kivitalot olivat kalliita korjattavia
Turku ei ollut 1600-luvulla suinkaan mikään tuppukylä, vaan se vuorotteli Göteborgin kanssa Ruotsin valtakunnan toiseksi suurimman kaupungin tittelistä. Suurin kaupunki oli Tukholma. Vuosisadan alkupuolella Turussa oli noin 3500 asukasta.
Kaupunki sijaitsi melko pienellä alueella Aurajoen molemmin puolin keskiaikaisen saksalaisen mallin mukaan neljästä korttelista muodostuen. Tuomiokirkon ympärillä oli Kirkkokortteli, Kaskenmäkeen päin mentäessä Luostarikortteli, Uudenmaantien varressa Mätäjärven kortteli ja lisäksi Aninkaisten kortteli.
– Turussa oli hyvin eritasoista rakennuskantaa: suuria kivitaloja ja sitten puurakennuksia. Kivitalot kuuluivat lähes poikkeuksetta ulkolaiselle porvaristolle, ja noin 40–50 perhettä muodostivat kaupungin kerman. Yksi kalleimmista rakennuksista oli kauppias Valpuri Innanmaan talo, joka sijaitsi nykyisen pääkirjaston paikkeilla. Talo kuitenkin myös rappeutui, Toropainen kertoi.
Syynä kivitalojen rappeutumiseen oli se, että niiden kellaritilat oli useasti rakennettu jo 1400–1500-luvuilla ja kaupunki paloi tuolloin vähän väliä. Niiden korjaamiseen olisi saanut uhrata aikamoisia summia, ja tämä tuppasi sitten useasti jäämään.
– Jos varakas kauppias jätti korjaamatta talonsa, niin kaupunki eli raati uhkasi rakennuksen haltuunotolla. Kaupungissa sijaitsevien rakennusten nimittäin piti olla kunnossa, sillä jos maaseudulta tulevat ihmiset, ulkolaiset ja kauppiaat olisivat nähneet tiilien tippuvan rakennuksista kadulle, olisi se aiheuttanut häpeää ja kaupunkia oltaisiin pidetty myös köyhänä, jonka kanssa kauppaa ei kannata tehdä.
Rappeutumiseen liittyvä tunnetuin tapaus lienee onnettomuus Gabriel Kurckin talossa, joka sijaitsi nykyistä Brinkkalaa vastapäätä.
– Kurckilla oli saksalainen palvelija, ranskalainen renki ja koira. Mies oli muuttanut taloon hiljattain ja rakennus oli melko huterassa kunnossa. Yhtäkkiä oli alkanut kuulua kauhea ryminä, ja talo romahti. Renki sai tiiliskiven päähänsä ja kuoli saman tien. Palvelija hyppäsi ovisyvennykseen ja säilyi sillä. Myös isäntä selvisi, ja koirakin sieltä kaivettiin esiin muutaman päivän päästä, Toropainen tarinoi.
Tulipalon aiheuttamisesta kuolemantuomio
Kaupunkia jatkuvasti vaivaavien tulipalojen ehkäisemiseksi kaupunki määräsi kortteleittain paloherrat, jotka kiersivät säännöllisin väliajoin tarkistamassa rakennukset, joissa oli tulipesä ja savupiippu.
– Tämähän herätti suurta vastustusta, sillä jos paloherrat totesivat halkeamia, joista kipinät saattoivat lentää, tai savupiipun uhkaavan romahtaa, ne rikottiin. He kiipesivät katolle ja savupiippua moukaroidessaan huusivat pian, että ”Kaatuu!”. Näitä tapahtumia tultiin porukalla katsomaan hieman vahingoniloisina, ja kerran paloherrat huusivat vähän liian myöhään, jolloin yksi katsoja jäi alle ja kuoli, Toropainen kertoi.
Laissa määrättiin kuolemantuomio sille, joka huolimattomuudellaan aiheutti tulipalon.
– Muuan Henrik Paturi oli sunnuntaiaamuna emäntänsä kanssa kirkossa ja kaksi piikaa olivat jääneet keittämään Paturin taloon herneitä. Yhtäkkiä katto syttyi palamaan ja tuolloin Turku paloi melkein kokonaan. Myöhemmin todettiin, että Paturin savupiipussa oli ollut reikä. Hänelle määrättiin kuolemantuomio, mutta ennen täytäntöönpanoa miehellä oli mahdollisuus hankkia yksitoista myötävannojaa, jotka yhdessä hänen kanssaan voisivat todistaa, ettei ollut aiheuttanut paloa. Paturi hankki miehet, mutta saapuessaan oikeuteen miehet totesivat, etteivät he sitä vanno, etteikö Paturi olisi aiheuttanut paloa, vaan ainoastaan sen, etteivät tiedä, mistä palo alkoi, Toropainen huvittui.
Lopulta Paturia ei kuitenkaan mestattu, mutta hän joutui vuosikausia maksamaan tuomiokirkon rakennusrahastoon huomattavia summia.
”Rymistelijöitä” ja pahamaineisia taloja
Pihat olivat umpipihoja, joissa oli useita rakennuksia ja useasti monta asuntoa. Pihamaat eivät kuitenkaan olleet niin eristettyjä, etteikö olisi voinut seurata, mitä siellä tapahtuu.
– Turussa oli kerrassaan herkullisia taloja, joissa tapahtui vaikka mitä. Niissä ryypättiin ja pelattiin uhkapeliä. Tietenkin myös maksulliset naiset vierailivat näissä taloissa. Tunnetuimpia ilotyttöjä olivat Neitsyt Annika, Pikku Kaisa ja Sorsa Malin. Jos naapurissa harrastettiin tällaista pahaa yömenoa, talon arvo laski. Näin siis myös käytöksellä oli vaikutusta siihen, miten kadunpätkän arvo todettiin, Toropainen huomautti.
Kaduilla liikkui myös ”rymistelijöitä”, jotka öiseen aikaan koputtelivat asuntojen ikkunoihin. Jotkut luulivat heitä haamuiksi. Joskus ikkunoita myös rikottiin, ja muun muassa sen takia monissa taloissa oli suljettavat ikkunaluukut. Rautaisten luukkujen tarkoituksena oli myös estää mahdollisen tulipalon leviäminen.
Yksi tärkeä osa puutaloissa oli vintti. Koko talon väki kiipesi sinne nukkumaan, sillä kuumana vuodenaikana siellä oli viileää ja kylmänä lämmintä.
– Vinteillä säilytettiin vaatteita ja petivaatteita, kuten myös rahaa ja muuta arvotavaraa. Tosin rakennuksen suunnittelu ei aina ollut ihan onnistunut, sillä portaat vintille menivät eteisestä, ja jos asukas oli tuvassa ja tuvan ovi sattui olemaan kiinni, varkaat pääsivät vintille huomaamatta.
Jaakko Virrankoski
