Seurakuntakolumni: Diplomaattisista sanoista myötätuntoisiin ajatuksiin

KOLUMNI. Muutin Turkuun vähän yli kolme vuotta sitten. En tuntenut Varsinais-Suomesta entuudestaan juuri ketään, joten viime vuosia on elämässäni määritellyt uusiin paikkoihin, ihmisiin ja asioihin tutustuminen.

Kolmen vuoden aikana olen ehtinyt kotiutua yllättävän paljon. Nykyään monet paikat löytyvät jo ilman navigaattoria, kadulla tulee tuttuja vastaan ja varsinaissuomalaisten laulun sävelkin on tullut tutuksi.

Ei kolmessa vuodessa vielä turkulaiseksi tule, mutta siitä huolimatta koen, että Turku on kotikaupunkini ja hyvä kotikaupunki onkin.

Eräs uuteen kaupunkiin tutustumisen antoisa, mutta myös väsyttävä piirre on se, että ei tunne entuudestaan ihmisiä. Kun asuu pitkään samassa kaupungissa, oppii tietämään, ketkä ovat toistensa sukulaisia, ystäviä, kollegoja, harrastuskavereita tai puoluetovereita.

Itsekin olen joutunut yllättymään monet kerrat siitä, että tapaamani henkilö onkin jonkun muuta kautta tuntemani ihmisen tytär, naapuri, työkaveri, entinen puoliso tai isä.

Ei tämä pelkästään huono juttu ole, vaan myös hyvin kasvattavaa. Kun ei tiedä juttukaverinsa taustoja, on puhuttava kaikista ihmisistä vain hyvää ja totta. Kun puhuu aina siihen sävyyn, että asianomainen voisi olla itse kuuntelemassa, ei joudu jälkeenpäin katumaan sanojaan.

Eräs kollegani antoi minulle kolme vuotta sitten hyvän ohjeen tuntemattomassa kaupungissa selviämiseen: ”Kannattaa paitsi puhua ihmisistä hyvää myös opetella ajattelemaan heistä hyvää.”

Tämä on hyvä ohje. Maailma ei kaipaa pelkästään diplomaattista puhetta, vaan myös myötätuntoisia ajatuksia. Kriittiset ja pahansuovat ajatukset eivät välttämättä johda ilkeisiin sanoihin tai pahoihin tekoihin, mutta silloinkin ne rasittavat omaa mieltä. Siksi hyvien ajatusten ajatteleminen on lahja myös ajattelijalle itselleen.

Toisen ihmisen asemaan asettuminen luo myötätuntoa. Yhteyttä voi hakea myös kuvittelemalla samaan tilanteeseen jonkun, jota rakastaa. Entä jos minun oma lapseni olisikin tuossa tilanteessa?

Joskus suurin haaste on muistaa, että myötätunto kuuluu myös minulle. Oman pään sisäinen puhe on monesti ankaraa sättimistä. Entä jos seuraavan kerran mokatessasi kokeilisit olla myös myötätuntoinen itseäsi kohtaan? Miten maailma muuttuisi, jos lohduttaisit itseäsi erehdyksen hetkellä kuin rakasta ystävää?

Anna Hälli

Kappalainen

Turun Katariinanseurakunta