SEURAKUNTAKOLUMNI. Oman sukuni historiassa molemmat, jo edesmenneet isoisäni, ovat olleet sodan käyneitä miehiä. Niin lähellä sota on vielä minuakin. Minun ja sotien välissä on ehtinyt kasvaa vain yksi rauhan sukupolvi.
Sodan järkyttävyyttä kuvaa se, että sota ei pääty koskaan sodan loppumiseen, vaan se jatkuu vuosikymmenet sodan eläneiden mielissä. Sodan varjo ja sen seuraukset kulkevat myös sukupolvelta toiselle. Siksi sota ei ole yksin vain sotaa käyvän sukupolven asia, vaan se vaikuttaa kauas tulevaisuuteen, sotaa käyneiden lapsiin ja lastenlapsiin asti. Siksi sota on niin hirvittävä tragedia ja monen sukupolven suuri suru.
Ville Kivimäki on kirjoittanut kirjan: ”Murtuneet mielet. Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939-1945”. Kirja kuvaa sodan vaurioittamia ihmisiä. Sodan raakuuksien keskellä monen mieli murtui ja meni pysyvästi rikki. Sodan paine oli niin kova, että sitä on rauhan aikana eläneen ihmisen vaikea edes kuvitella.
Sotien jälkeen monillakaan ei ollut tilaa ja mahdollisuuksia käsitellä näitä traumoja ja raskaita kokemuksiaan. Oli jatkettava eteenpäin ja otettava nopeasti kiinni kaikki se, mikä oli jäänyt sotavuosien alle. Jälleenrakennus vei ihmisten voimat. Monen tuska purkautui kuitenkin tavalla tai toisella. Isän raskailla kokemuksilla oli vaikutuksensa koko perheen elämään.
Uhri Suomen itsenäisyyden puolesta oli kova. Monien elämä päättyi, naisia jäi leskiksi ja lapset jäivät ilman isää. Äidit ja isät menettivät poikansa ja nuoret miehet haavoittuivat ja kantoivat sodan kärsimyksiä niin ruumissaan kuin mielessään loppuelämänsä. Kotirintamallakin työtä ja vastuuta riitti tauotta. Ahdistus rintamalla taistelevien hengissä säilymisestä kalvoi mielessä. Pommikoneet kylvivät tuhoa ympärilleen. Ihmiset elivät, syntyivät, kasvoivat ja kuolivat kaiken tämän keskellä. He ovat nyt muistoissamme.
Siunatessani tänä syksynä tutun sotaveteraanin haudan lepoon, omaiset kertoivat saaneensa Turun sotaveteraanit ry:ltä kauniin osanottotervehdyksen pois nukkuneen sotaveteraanin nimellä. Kunniakirjassa luki: ”Matkasi on päättynyt ja isänmaa, jota olit kerran puolustamassa, sulkee sinut syliinsä. Kaikkivaltias Jumala siunatkoon työsi ja suokoon sinulle ikuisen rauhan. Me nuoremmat sukupolvet kunnioitamme muistoasi.”
Näihin sanoihin yhdymme itsenäisyyspäivänä.
Leena Kairavuo, Katariinanseurakunnan kirkkoherra
