KOLUMNI. Jos minulla on nälkä, se johtuu useimmiten siitä, että olen unohtanut tai en ole ehtinyt syödä. Asia on kuitenkin nopeasti korjattavissa. Nälänhätä tuntuu täällä supermarkettien maailmassa todella kaukaiselta. Kaupat pursuavat jos jonkinlaista nälänpoistajaa.
Nälkä on nostettu tänä vuonna Yhteisvastuukeräyksen teemaksi. Tutustuessani teemaan luin nälän aiheuttamista fyysisistä reaktioista ja huomasin, etten ole koskaan oikeasti ajatellut, miltä jatkuva nälkä tuntuu. Luin vatsakrampeista, jotka ovat erityisen tuskallisia lapsilla ja nuorilla aikuisilla. Luin myös, että päivittäin noin 8000 alle 5-vuotiasta lasta kuolee aliravitsemukseen. Huomasin, etten pysty lainkaan käsittämään hätää, jota miljoonat ihmiset ympäri maailman kärsivät päivittäin.
Suurista nälkävuosista Suomessa on kulunut 150 vuotta. Ei ole enää ketään, joka voisi jakaa meille muistojaan niistä. Sotien jälkeisen säännöstelyn sen sijaan moni vielä muistaa. Nykyisen yltäkylläisyyden keskellä nuo ajat tuntuvat kuitenkin kaukaisilta ja unohtuvatkin helposti. Meidän tulisi kuitenkin muistaa, että nälkä on yhä arkipäivää myös monille suomalaisille.
Nälkä tai ainakin huono ravitsemus voi johtua taloudellisten syiden lisäksi myös ruokahalun puutteesta esimerkiksi muuttuneen elämäntilanteen vuoksi. Perhetilanteen muutokset kuten avioero, lasten muutto pois kotoa tai puolison kuolema voivat johtaa tilanteeseen, jossa ruuanlaitto ja yksin syöminen ei vaan huvita. Voi olla myös niin, ettei yksin jäänyt puoliso edes osaa laittaa itselleen ruokaa – ruuanlaitto on aina ollut toisen hommaa.
Suomen ruokaongelmaan pyritään nyt kehittämään muitakin ratkaisuja kuin ruokakassien jakaminen. Vantaalla jo muutaman vuoden toiminut Yhteinen pöytä on saanut valtavasti hyvää palautetta. Yhteisessä pöydässä ihminen saa valmiin aterian lisäksi ruokaseuraa. Yhteisiä pöytiä ja keittiöitä suunnitellaan seurakuntiin ympäri Suomen.
Ruokailun merkitys sosiaalisena tapahtumana unohtuu monissa perheissä kiireisen arjen keskellä. Mielestäni yhteiset ruokailut ovat juuri sellaista yhteisöllisyyttä, jota Suomeen tarvitaan. Aloitetaan sillä, että syödään perheen kesken yhtä aikaa, ja koska ruokaa tulee aina kuitenkin tehtyä liikaa, kutsutaan joskus myös se yksinäinen naapurin mammakin mukaan. Seuraavaksi voitaisiinkin sitten järjestää naapurustonyyttärit.
Johanna Reunamo
diakoniatyöntekijä
Maskun seurakunta
