Turun Kaupunginteatteri: Taru sormusten herrasta
Alkuperäisteos: J.R.R. Tolkien
Dramatisointi: Sami Keski-Vähälä
Ohjaus: Mikko Kouki
Koreografi ja apulaisohjaaja: Oula Kitti
Lavastus: Teemu Loikas
Pukusuunnittelu: Pirjo Liiri-Majava
Valosuunnittelu: Janne Teivainen
Äänisuunnittelu: Iiro Laakso
Naamiointi ja örkkimaskit: Minna Pilvinen
Pyrotekniikka: Tero Aalto
Näyttämömestarit: Jan Merilä / Antti Kulmala
TEATTERIARVIO. Turun Kaupunginteatterin Taru sormusten herrasta vakuuttaa mahtipontisuudellaan. Kaikessa näkyy, että nyt ollaan haluttu laittaa rahaa kiinni siihen, että ihmiset viihtyvät ja näkevät, mitä kaikkea uuden teatteritalon tekniikalla pystytään tekemään. Näyttävät ilmalennot, pyrot ja toinen toistaan taitavammat näyttämökikat saavat yleisön haukkomaan henkeään. Tämä on Suomen kantaesitys ja suuren luokan spektaakkeli, jonka kevätkausi on arki-iltojen hajapaikkoja lukuunottamatta loppuunmyyty. Tästä tullaan puhumaan pitkään.
Nelituntinen näytelmä kahdella väliajalla on pitkä, mutta kuitenkin liian lyhyt. Kun fantasiaklassikosta tehtiin elokuvaa yhdeksän tunnin verran, osa faneista oli raivoissaan, kun heidän lempihahmojaan oli unohdettu tai kohtauksissa vedetty mutkia suoraksi. Tässä versiossa mielensäpahoittamisen paikkoja on ymmärrettävästi kosolti enemmän. Osa kohtauksista esitetään aikamoisena läpijuoksuna ja mutkia suoristellaan, mutta ottaen huomioon alkuperäistekstin runsauden, ei siitä oikein voi tekijöitä syyttää. Kiitokset kuitenkin siitä, että rankalla kädellä karsimisesta huolimatta mukaan on mahdutettu Tom Bombadil, joka elokuvista on rajattu pois.
Näytelmä tuntuu olevan samaan aikaan adaptaatio sekä kirjalle että elokuville. Osa kohtauksista ja puvustuksesta noudattaa täsmällisesti elokuvista tuttua kaavaa, osa nojaa alkuperäistekstiin ja osin dramatisoija on päätynyt uusiin ratkaisuihin. Esimerkiksi Arwenin ja Aragornin rakkaus esitetään uudella tavalla.
Roolitus on osunut nappiin. Hobitit (Stefan Karlsson, Hannes Suominen, Teemu Aromaa ja Markus Riuttu) vetävät roolinsa uskottavasti. Markus Järvenpää on juuri sopivan särmikäs Aragorniksi ja Olli Rahkonen sopivan taianomainen Legolakseksi. Gimlin näyttelijä Antti Kyllönen on Turun Kaupunginteatterissa uusi tuttavuus ja onnistuu loistavasti liikekielellään luomaan kiukuttelevan kääpiön.
Huikeimman roolisuorituksen tarjoilee kuitenkin Miska Kaukonen Klonkun osassa. Monissa komedioissa vuosien saatossa kylvetetty suosikkinäyttelijä oli jättänyt tavaramerkikseen muodostuneet maneerinsa pukukoppiin ja valloitti yleisön uudenlaisella herkällä, väkevällä, hauskalla ja fyysisellä tulkinnalla hahmosta, jonka pään sisällä käy valtava kamppailu. Toisaalta Kaukoselle myös annettiin näyttämöllä minuutteja hahmonsa luomiseen enemmän kuin useimmille muille. Esimerkiksi naishahmot päästettiin lavalle vain näyttäytymään, mutta lyhyetkin hetket vakuuttivat.
Lavastus on sanalla sanoen upea. Mahtipontiset lavasteet luovat näyttämölle fantasiamaailman, joka on aivan omanlaisensa. Vehreästä metsästä vedeksi, sotatantereeksi ja tulta syökseväksi Tuomiovuoreksi muuttuva näyttämö antaa tarinalle hulppeat puitteet. Osana lavastusta koko näyttämön yli kulkeva puolikaari symboloi sormusta, mikä on aluksi vaikuttavaa ja jännittävää. Sormus hallitsee kaikkea, mitä tarinassa tapahtuu, mutta myös katsojien näkymää. Loppua kohden jo siinä määrin, että huomasin pari kertaa miettiväni, miltä kohtaus näyttäisi ilman hallitsevaa vinjettiä. Puvustuksessa erityismaininnan ansaitsevat haltioiden asut ja mustien ratsastajien toteutus – maskeerauksessa örkkien ja Eldrondin kasvot.
Äänimaailma toimi hyvin, mutta musiikkia jäin kaipaamaan enemmän. Musiikki ja affektit ovat hyvä aisapari. Nyt kun tarinaa kerrottiin vauhdilla ja vain vähällä musiikilla, jäi tarinaan liittyvät suurimmat tunnehuiput kokematta. Tästä esityksestä en muista kymmenen vuoden päästä, miltä se tuntui kehossa, vaan miltä se näytti silmissä.
Kanssani samassa esityksessä oli parisenkymmentä katsojaa, jotka olivat tulleet paikalle teeman mukaisesti puettuina. Nähtäväksi jää, kuinka aktiivista yleisö on esityskauden kulkiessa pidemmälle kohti kevättä. On ihailtavaa ja rohkeaa Turun Kaupunginteatterilta tarttua teokseen, joka on niin monelle niin tärkeä.
Janica Vilen
