Turkulaiset erityisluokanopettajat esittivät Turun Sanomissa (11.12.2016) huolensa erityisen tuen oppilaiden inkluusion mahdollisesta vaikutuksesta Suomen heikentyneisiin Pisa-tuloksiin. Heidän mukaansa erityistä tukea tarvitsevien oppilaiden sulauttaminen yleisluokkiin voi olla Suomen heikentyneiden Pisa-tulosten taustalla vaikuttava tekijä. Opettajien mukaan nämä lapset aiheuttavat luokassa rauhattomuutta, joka saattaa hankaloittaa koko luokan oppimista.
Itse haluan tuoda esille vastakkaisen mielipiteen. Eikö ole kaikkien lasten, niin erityislasten kuin heidän “tavallisten” ikätovereidensa kokonaiskehityksen kannalta parasta, että pyrimme edistämään ja kehittämään keinoja, joiden avulla erityislapset voivat opiskella integroituina normaaleissa luokissa? Koulun jälkeinen maailma, johon lapsia kasvatuksella ja koulutuksella valmistamme, ei kuitenkaan ole jaettu tietyn muotoisiin ja etiketein varusteltuihin karsinoihin. Aloittamalla erilaisuuksien ja erityispiirteiden hyväksymisen normaalina inhimillisenä variaationa mahdollisimman aikaisin, meistä saattaisi tulla jopa suvaitsevampia ihan vahingossa. Voidaan kysyä kumpi on lopulta tärkeämpää, Pisa-tulokset vai hyvinvoivat lapset?
Joillekin lapsille erityisopetus pienryhmässä on ainoa toimiva keino, kun taas toiselle saman oirekuvan tai diagnoosin omaavalle se voi olla huonoin mahdollinen tie. Päätös pienryhmään siirrosta ja sen toteuttamistavasta pitäisi aina tehdä tiiviissä yhteistyössä vanhempien kanssa sekä hoitavaa tahoa herkästi kuunnellen. Opetus pitäisi mukauttaa yksilöiden tarpeet paremmin huomioon ottaviksi. Kuinka monessa kunnassa erityisluokat kykenevät ottamaan oppilaat vastaan yksilöinä, joille jokaiselle luodaan heidän erityispiirteensä sekä kokonaistilanteensa huomioon ottava oppimisympäristö?
Sen sijaan, että edes keskustellaan ekskluusion lisäämisestä, olisi mielestäni hyvä keskustella laajemmin erityisopetuksen määrän lisäämisestä luokanopettajan koulutusohjelmassa ja jatkokoulutuksessa, jotta jokaisella luokanopettajalla olisi paremmat valmiudet työskennellä erityislasten kanssa. Olisi myös hyvä kiinnittää enemmän huomiota ryhmäkokojen pienentämiseen sekä erityisopetuksen resursseihin ja niiden jakautumiseen kunnissa. Tällä hetkellä niissä on merkittäviä eroavaisuuksia.
Esimerkiksi Turun lähellä sijaitsevien Maskun, Mynämäen ja Nousiaisten alueella erityisopetuksen resurssit ovat räikeän epätasa-arvoiset. Perusturvakuntayhtymä Akselin lasten ja nuorten hyvinvointisuunnitelmasta 2015 – 2016 selviää, että muun muassa Maskussa toimii 11 erityisopettajaa, Mynämäessä 11 ja Nousiaisissa 10. Kun lukuja verrataan kuntien kouluikäisten lasten määrään (Masku 1329, Mynämäki 870 ja Nousiainen 619), voidaan todeta, että kuntien mahdollisuudet järjestää erityisopetusta ovat varsin erilaiset.
Voisimme aloittaa lisäämällä erityisopetuksen resursseja yleisopetukseen, jolloin olisi mahdollista toteuttaa esimerkiksi yksilöidympää opetusta pienryhmissä joustavasti tilanteen mukaan vaihdellen. Luokka-avustajien määrän kasvattaminen ja heidän koulutukseensa panostaminen olisi myös ensisijaista. Nykyisellään koulunkäyntiohjaaja taitaa olla koko opetustoimen heikoimmin palkattu toimi, mikä tuntuu tehtävän tärkeyden ja vaativuuden huomioon ottaen aika nurinkuriselta. Timo Parvelaa lainaten: ”Opetuksesta säästäminen on vähän kuin ostaisi kolmipyöräisen auton. On se halvempi, mutta ei sillä kovin pitkälle pääse.”
Rami Käkönen (vihr.)
Masku
