Paimion kesäteatteri: Niskavuoren Heta
Käsikirjoitus: Hella Wuolijoki
Ohjaus ja lavastuksen suunnittelu: Mikko Kouki
Musiikin sävellys ja ohjaus: Outi Ollila
Puvustuksen suunnittelu ja toteutus: Marjo Muntola
TEATTERIARVIO. Paimion kesäteatterissa pyörii 22.7. saakka Niskavuorenr Heta, jonka tunnelma pitää hyppysissään koko kesäisen illan. Katkeruus ja kärsimys tulevat käsin kosketeltaviksi, kun yleisö johdatetaan seuramaan Niskavuori-saagan sivujuonnetta – kylmän ja koppavan Heta Niskavuoren elämää.
Hetaan on ollut helppo suhtautua muissa Niskavuori-näytelmissä Loviisan ilkeänä kälynä, sillä sivuhenkilöiden sielunmaisemaan ei tarvitse uppoutua sen kummemmin. Nyt kun Heta on asetettu tarinan keskiöön, katsojankin on pakko yrittää ymmärtää häntä, eikä se suinkaan ole helppoa. Heta on rakkaudessa pettynyt nainen, joka on syntynyt ison talon tyttäreksi istumaan salonkeihin ja tekemään käsitöitä. Hän tulee raskaaksi Santeri Lammentaustalle, joka kuitenkin rakastuu toiseen naiseen ja jättää Hetan oman onnensa nojaan. Välttyäkseen häpeältä Heta nai Niskavuoren rengin Akustin, jonka kanssa hän joutuu muuttamaan Muumäen pieneen tupaan Niskavuoren varjoon. Pariskunta saa vielä kaksi lasta lisää ja rakentaa lopulta pitäjän komeimman pytingin molempien ahkeran työn tuloksena. Akustista kouliintuu hyvä isäntä: omaisuus kasvaa mittavaksi, mutta ilman toisten hyväksikäyttöä. Hän on hyvä isä, reilu ystävä, ahkera työmies ja sisällissodankin aikana se ihminen, jonka kanssa kaikki tulevat toimeen. Lopulta hänestä tehdään kunnallisneuvos, mutta vieläkään Heta ei näe hänessä mitään muuta kuin rengin ja lapsiaankin hän pitää rengin lapsina, joiden ei tarvitse Niskavuoren serkkujensa tapaan päästä edes kouluun.
Näytelmän nimiroolin näyttelee paimiolainen paremmin ohjaajana tunnettu teatterin monitaituri Pauliina Salonius, joka onnistuu roolissaan erinomaisesti. Akustin roolin näyttelee puolestaan paimiolainen Marko Pekkarinen niin luontevasti, että Akustiksi on vaikea enää kuvitella ketään toista. Päähenkilöt on hiottu niin loppuun, että heidän välistä dialogia seuratessa on vaikea uskoa katsovansa harrastajateatteria. Nämä kaksi voisi lähettää mille tahansa Suomen näyttämölle. Muutenkin casting on varsin onnistunut, mutta muiden hahmojen roolit ovat jääneet niin pieniksi, ettei muista näyttelijöistä ehtinyt samalla tavalla vaikuttua.
Räjähdysaltis ja riipaiseva tunnelma varsinkin Hetan surua kuvaavissa kohtauksissa on rakentunut paitsi hyvästä näyttelijän työstä ja ohjauksesta myös musiikista. Outi Ollila viettää Paimion kesäteatterissa 20-vuotis juhlavuottaan ja on sen kunniaksi saanut ensi kertaa säveltää koko näytelmän. Näyttämöllä istuva pieni orkesteri soittaa pianoa, selloa, viulua ja sahaa. Musiikki kuvastaa niin täydellisesti roolihahmojen sielunmaisemaa, ettei näyttelijöiden tarvitse tehdä näyttämöllä mitään ylimääräistä, ja näin vältetään suurten tunnetilojen tulkkaamisessa aina vaarana oleva pateettisuus.
Lavastus on sekin kiinnostava kaikessa minimaalisuudessaan. Vasemmalla on Paimion kotiseutumuseon museorakennuksia kaikessa vaatimattomuudessaan ja oikealla suuri uljas Niskavuori. Siihen väliin rakennetaan Muumäki, joka toimii monelta osin välitilana. Sisällissodan syttyessä valkoiset marssivat Muumäen ohi oikealta ja punaiset vasemmalta. Ääripäiden maailma on murrostilassa, mutta Muumäki seisoo paikoillaan, vahvemapana kuin koskaan. Akusti on kylällä niin suuressa arvossa, ettei joudu kummankaan puolen kohteeksi.
Olen käynyt katsomassa yhtä lukuunottamatta kaikki Paimion kesäteatteriesitykset viimeisen 20 vuoden aikana ja tämä poikkeaa muista merkittävästi jo tekstinkin puolesta. Yleensä hahmoja on paljon ja heillä on paljon vuorosanoja ja mukana on ollut myös laulua ja tanssia. Nyt näyttämölle on tuotu kahden ihmisen kantama puhenäytelmä, jossa musiikki on mukana hyvin elokuvallisesti. Myös leikkaukset on tehty todella elokuvamaisen nopeiksi ja samaa kohtausta voidaankin katsoa monesta eri näkökulmasta kuitenkin niin, että katsoja tietää koko ajan, ketä hänen tulee seurata. Kesäteatterissa on usein sellainen olo, että näyttämöllä tapahtuu niin paljon, ettei tiedä, mitä nyt pitäisi seurata, mutta tämä näytelmä on ohjattu todella taidokkaasti ja katsojaystävällisesti. Minulle Niskavuoren Heta oli paras näytelmä Paimiossa 20 vuoteen.
Näytelmä ajoittuu usealle vuosikymmenelle 1800-luvun loppuun ja 1900-luvun alkuun. Aikakausia tuodaan kiinnostavasti esiin puvustuksen kautta, vaikkakin Heta säilyttää oman upean tyylinsä alusta loppuun.
Tekstin tasolla Hella Wuolijoki räjäyttää pankin useaan otteeseen huumorillaan ja viiltävillä repliikeillään. Näytelmän lopussa jo kuolleen Akustin arkusta löytyy Minna Canthin Työmiehen vaimo. Siihen Heta toteaa, että mitä tuollaista lukemaan, tuollahan niitä työmiesten vaimoja on pihalla pilvin pimein. Tällä yhdellä intertekstuaalisella viittauksella saadaan osoitettua ja selitettyä kerralla monta asiaa ja liitettyä hahmot kotimaisen kirjallisuuden kontekstissa eri aikakausiin. Runebergiläisyyteen nojaava Heta ja hänen realismiin ja humanismiin kytkeytyvä miehensä elävät eri aikakausia samalla näyttämöllä.
Kun yhdistetään yksi Suomen parhaista näytelmäkirjailijoista, yksi Suomen parhaista teatteriohjaajista ja alati kehittyvä Paimion kesäteatteri, on lopputulos niin upea, että tätä kappaletta kannattaa tulla katsomaan kauempaakin.
Janica Vilen
