Turun Kaupunginteatteri: Kolmen kimppa
Käsikirjoitus: Clément Michel
Ohjaus: Sami Hokkanen
Lavastus ja pukusuunnittelu: Anna Sinkkonen
Valosuunnittelu: Petri Suominen
Aänisuunnittelu: Tuomas Rissanen
TEATTERIARVIO. Turun Kaupunginteatterin Dominossa pyörivä Kolmen kimppa naurattaa ja rentouttaa. Katsojat saavat jättää aivonsa narikkaan takkinsa kanssa ja nauttia helposta ja varmasti naurattavasta komediasta, jonka jälkeen olo on todella rentoutunut. Parin tunnin yhtäjaksoinen nauraminen tekee hyvää! Toisin kuin useimmat komediat, tämä lähtee liikkeelle heti. Yleisö saadaan lämpimäksi jo toisessa kohtauksessa, jonka jälkeen naurusta ei tulekaan loppua.
Tässä teatterin lavalle tuodussa tilannekomediassa ei lavasteilla, musiikeilla tai näyttämökikoilla ilotella, vaan vastuun yleisön viihtymisestä kantavat kolme hulvatonta, taitavaa ja karismaattista näyttelijää: takuuhauska ja turkulaisille tuttu Miska Kaukonen, Jussi-palkittu Santtu Karvonen ja tv:ssä pyörivästä Tripla-sarjasta tuttu Anna-Riikka Rajanen. Sami Hokkasen ohjaamat näyttelijät yltävät kaikki loistaviin suorituksiin – varsinkin kohtauksissa, joissa yksi puhuu peräpukamista, toinen parisuhteesta ja kolmas kuolemasta niin, että kaikki kuvittelevat käyvänsä samaa keskustelua.
Juonessa ei ole paljon kerrottavaa: Paulin (Santtu Karvonen) rakkaus naisystäväänsä Sophieta (Anna-Riikka Rajanen) kohtaan on sammunut, mutta hän ei saa asiaa sanottua suoraan. Avoimuuden sijaan Paul panostaa luovuuteen. Hän kutsuu parhaan ystävänsä Martinin (Miska Kaukonen) asumaan pariskunnan yhteiseen kotiin saadakseen puolisonsa savustettua ulos. Ja siitä se soppa sitten syntyykin. Väliajalle lähtiessä arvasi jo, miten tarina tulee päättymään, mutta silti esitys jaksoi viihdyttää loppuun asti. Parhaat naurut kirvoittaa Miska Kaukonen esittäessään neuroottista ja estynyttä Martinia, joka ystävänsä pyynnöstä yrittää opetella sikailemaan, jotta Sophie ärsyyntyisi.
Paul on hahmoista littein, mikä korostuu samana pysyvällä kotiasulla, jossa hien ja tuskan määrä kasvaa loppua kohden. Samaan aikaan mieleltään ailahtelevat muuttuvat tekijät eli Sophie ja Martin taas freesataan ja vaatetetaan uudestaan lähes kaikkiin kohtauksiin. Olen ihaillut Miska Kaukosen lavakarismaa jo vuosia. Yleensä hänen ei tarvitse kuin saapua lavalle, niin yleisö jo nauraa – näin käy tälläkin kertaa. Santtu Karvonenkin on ollut suosikkieni listalla jo muutaman vuoden, mutta Anna-Riikka Rajanen oli minulle uusi ilmestys, joka jätti lähtemättömän vaikutuksen todella viimeistellyllä ja heittäytyvällä tulkinnallaan.
Ranskalaisen Clément Michelin teksti on kääntynyt hyvin suomeksi, eikä tarinan miljööksi kaivata mitään muuta kuin kolmen kesken jaettu koti. Raflaavasta nimestään huolimatta mitään kovin raflaavaa ei lavalla nähty. Mutta hauskaa oli!
Janica Vilen
