KIRJALLISUUS. Naantalilainen 89-vuotias Esko Tuisku on julkaissut huhtikuussa muistelmateoksen Hullumminkin olisi voinut käydä. Muonamiehen pojan muistelmia. Kirjassa käydään läpi Esko Tuiskun lapsuus- ja nuoruusmuistoja Hämeessä Suontaan kartanossa muonamiesten parissa 1930-luvulta aina 1960-luvulle muonamiesluokan hiipumiseen asti.
Tuiskun isä oli yksi Vanajaveden rannalla olevan Suontaan kartanon 30 muonamiehestä.
– Muonamies oli maatyöläinen, joka sai palkkansa maataloustuotteina eli muonana. Lisäksi he saivat asunnot ja sähköt. Osa palkasta maksettiin rahana, mutta varsinkin suuret perheet joutuivat ottamaan muonaa niin paljon, ettei rahapalkkaa juuri tullut. Vaatteisiin esimerkiksi ei juuri jäänyt rahaa, Tuisku kertoo.
Tuiskun perhe oli kuusihenkinen. Hänen äitinsä teki aluksi peltotöitä, mutta sairastuttuaan hän ei enää palannut töihin, mutta teki kuitenkin kotitöitä ja perkausurakoita.
– Hän oli myös erinomainen ruuanlaittaja. Moni haki hänen tekemiään limppuja. Ruuaksi söimme suurimmaksi osaksi sianlihaa ja viljatuotteita. Lisäksi metsästin paljon ja äiti valmisti riistasta ruokaa, Esko Tuisku muistelee.
Kirjassaan hän kertoo muonamiesten elämästä niin kuin hän sen muistaa. Hänen kokemuksensa mukaan muonamiehet eivät olleet laiskanpuoleisia jollukoita, kuten elokuvissa, vaan ahkeria ja osaavia, kuten piiatkin.
Hän muistaa ihmisten olleen onnellisia. Pariskuntien välillä ei ollut draamoja, vaan kaikki pysyivät naimisissa.
– Nukuimme kaikki samassa kamarissa. Aikuiset muhinoivat ja kyllä sen kaikki kuuli ja näki, jos halusi katsoa, mutta silloin sitä ei pidetty mitenkään ihmeellisenä. Parittelivathan eläimetkin, Tuisku sanoo.
Kartanon tytär ihastuksen kohteena
Suontaan kartanon omisti vuorineuvos Erik ja Karin Rosenlew. Talolla oli 30 muonamiestä perheineen ja lisäksi päiväläisiä ja navettapiikoja, eli alueella asui pitkälle toistasataa ihmistä.
– Elämä oli turvallista, kun ei ollut pelkoa työttömyydestä. Koulumatkat kuljimme Lepaan virran yli. Talon puolesta oli soutaja kesäisin. Joskus vene oli niin täynnä lapsia, että oli hyvä, ettei se hörpännyt vettä, Tuisku muistelee.
Rosenlewin lapset kävivät samaa koulua ja leikkivät samoja leikkejä.
– Olin vähän rakastunutkin Elisabethiin. Hän istui usein rekeni nokalla kun ajoin lantaa, Tuisku kertoo.
Muonamieskulttuuri loppui 60-luvulla, kun miehet alkoivat saada rahapalkkaa. Niihin vuosiin loppuu myös Tuiskun muistelmat. Kirjassa käydään läpi muonamiesten joulut, elonkorjuujuhlat, tappelut, harrastukset, karkelot ja surut.
Marjanpoimintaa, maataloustöitä ja sotavankien valvomista
Kun lapset pääsivät kesälomalle kansakoulusta, he saivat kartanosta kesätyöksi marjanpoimintaa ja muita töitä.
– Kansakoulusta päästyäni tein maataloustöitä aikuisten miesten joukossa. Pärjättävä oli. Olin meidän perheen vanhin lapsi, joten jouduin paljon myös paimentamaan pienempiä lapsia, hän kertoo.
Tuiskun isä ei ollut sodassa, koska hän ontui toista jalkaansa. Lapset taas olivat niin nuoria, etteivät joutuneet rintamalle. Esko itse kuitenkin muistaa sodan hyvin, sillä hänen tehtävänsä kartanolla oli vahtia venäläisiä sotavankeja parin vuoden ajan.
– He saivat saman hyvän ruuan ja tekivät muonamiesten töitä. Yöksi heidät lukittiin saunarakennukseen. Opin hiukan venäjää, mutta lähinnä tuhmia sanoja. Kerran yksi vanki flirttaili erään muonamiehen vaimolle, mutta siinä tehtiin heti selväksi, ettei se sovi, Tuisku kertoo.
Yksi vanki oli noin kolmekymppinen ja hänellä oli Tuiskun ikäinen poika Venäjällä.
– Osa vangeista oli hyvinkin oppineita. Heillä oli kova huoli siitä, miten sotatilanne eteni. He kysyivät joka päivä, onko Saksa vielä voimissaan. Kun sota loppui, he kaikki olisivat halunneet jäädä, sillä he arvasivat, mitä vapautumisesta seuraa. Useimmat joutuivat Siperiaan, jos olivat antautuneet vangeiksi, mutta en tiedä, miten heidän kävi, Tuisku sanoo.
Sodan jälkeen Tuisku pääsi metsäharjoittelijaksi W. Rosenlew & co -yhtiöön ja vuonna 1951 hän aloitti metsäkoulun.
Suunnitteilla jo seuraavatkin muistelmat
15-vuotiaana Tuisku muutti työn perässä Humppilaan, Mellilään, Loimaalle ja lopulta Naantaliin. Hän kouluttautui metsätalousinsinööriksi ja teki uransa metsäalalla. Kirjoittamista hän on harrastanut pitkään.
– Olen kirjoittanut pakinoita lehtiin 70-luvulta asti. Esikoiskirjaani kirjoitin aktiivisesti kaksi vuotta, mutta jo sitä ennen olin laittanut paljon asioita muistiin, hän kertoo.
Lopputulokseen Tuisku on tyytyväinen ja hän on saanut kirjastaan paljon positiivista palautetta.
Hän on suunnitellut jo seuraavaakin kirjaa, joka käsittäisi muistelmat 60-luvusta nykypäivään.
– Mutta kaikki on kiinni siitä, jaksanko. Täytän kuitenkin ensi vuonna jo 90, Tuisku toteaa.
180-sivuisen muistelmateoksen on kustantanut pienkustantamo Kustannus HD. Kuvat on saatu suurimmaksi osaksi Gustav Rosenlewilta. Teoksesta on otettu aluksi 200 kappaleen painos. Kirjaa voi ostaa Naantalin kirjakaupasta.
Janica Vilen
