MYNÄMÄKI. Sanaa teilaus käytetään useinkin kuvaannollisena ilmauksena. Historiallisessa merkityksessä teilaus oli osa rikoksesta langetettua rangaistusta. Yksi teilaus on vuonna 1819 toimitettu Mynämäellä, todennäköisesti Suuren postitien varrella.
Mynämäen vanhat kirkonkirjat kertovat lyhyesti mestauksesta, joka oli toimeenpantu 28. heinäkuuta vuonna 1819. Silloin oli mestattu muuan Mynämäellä asunut renki Jacob, ja hänen mestaukseensa liittyi myös teilaus.
Teilaus tarkoitti, että teloitetun ruumis asetettiin nähtäville erityisille teileiksi nimitetyille telineille. Vuoden 1734 laki sanoi salamurhaajien rankaisemisesta: ”Jos mies eli waimo surma toisen wäijywäisesti ja salaisesti; tulcon murhajan pää pois lyödyxi, mies teilatuxi, ja waimo lawosa poltetuxi”.
Mestauspaikka muinaisjäännös
Suomessa rikoksista tuomittujen mestaukset saivat vielä 1800-luvun alun oloissa paljon huomiota. Rangaistus sai olla varoittavana esimerkkinä. Milloin mestaukseen liittyi teilauskin, jätettiin rangaistun ruumis teileille pitkiksi ajoiksi. Teilit saivat olla yleensä tienvarsilla tai näkyvillä mäillä. Usein teilin yläpäässä oli kärrynpyörä lavan tapaisena levikkeenä.
Mynämäellä sijainneesta teilauspaikasta on kirjoittanut Akseli Kajantola teoksessaan Aikain takaa. Hänen tietämänsä mukaan teilauspaikka Mynämäellä oli runsaan kilometrin päässä kirkolta Turkuun päin vievän tien varrella.
Vuonna 1959 Mynämäellä muinaisjäännöksiä inventoinut Ilkka Mäntylä on maininnut inventointiraportissaan Teilimäeksi sanotun maastonkohdan. Hän ei samalla kuitenkaan ole kertonut mistään mestauspaikasta. Teilimäen hän huomioi vain kivikautisten irtolöytöjen luettelossa. Hänen mukaansa Tursunperän Teilimäki oli myyty soramaaksi valtiolle ja suurimmaksi osaksi tuhottu. Raportista selviää, että Teilimäkeä oli ainakin Suuren postitien itäpuolella. Se Teilimäki lienee sama teilauspaikka, mistä Kajantola on kirjoittanut. Hänen mainitsemansa kilometrin etäisyys kirkolta ehkä oli hieman summittainen. Mynämäellä on Suuren postitien varrella Teilimäki ollut paikannimenä viimeistään vuonna 1893.
Mestauspaikat luetaan kiinteisiin muinaisjäännöksiin. Ne tulisi muinaisjäännösluetteloissa paikantaa edes summittain, jos tarkka sijainti on tuntematon. Hävinneidenkin muinaisjäännösten sijaintitiedoilla on merkitystä.
Salamurhasta pyövelin eteen
Mynämäen teilauspaikalla oli mestattu Jaakko-niminen renki vuonna 1819, kertoo Akseli Kajantolan teos. Mestaustuomio oli teoksen mukaan langetettu voudin murhasta, johon oli sotkeutunut myös voudin vaimo.
Käräjäpöytäkirjojen mukaan Mynämäellä oli tutkittu vuonna 1818 Johan-nimisen renkivoudin murhaa. Murha oli tehty turkulaisen entisen linnankirjurin omistamassa rusthollissa Huolilla. Rusthollia piti palveluskunta, jota johti Johan-niminen renkivouti. Hänen kimppuunsa oli hyökätty toukokuun neljättä päivää vasten yöllä vuonna 1818. Silloin renkivoutia oli lyöty kirveellä hänen kamarissaan. Hän oli kuollut seuraavana aamuna kykenemättä ilmoittamaan pahantekijän nimeä.
Epäilykset kohdistuivat saman talon uuteen renkiin Jacobiin, ja samalla voudin leskeen Gretaan. Murhasta käräjillä kyseltäessä Jacob sotkeutui vastauksissaan ja tunnusti syyllisyytensä siihen. Hän mainitsi myös ajatelleensa voivansa avioitua Gretan kanssa. Renki kertoi myös Gretan olleen murhajuonta punomassa. Gretalta ei tullut käräjillä tunnustusta. Kuitenkin sekä Jacob että Greta tuomittiin mestattaviksi. Jacobin ruumis piti tuomion mukaan teilata ja Gretan polttaa roviolla. Greta kuoli jostakin syystä vankeudessa ennen kuin häntä ehdittiin mestata.
Kuolemanrangaistukset oli yleensä määrä panna täytäntöön sillä paikkakunnalla, missä rikoskin oli tapahtunut. Kruunun pyöveli toimitti mestaukset leveäteräisellä kirveellä. Akseli Kajantola ei ole esittänyt mitään pyöveliin liittyviä tietoja kertoessaan vuoden 1819 mestauksesta. Suuri väkijoukko oli seurannut mestaustapahtumaa. Teilauksen jälkeen rangaistun ruumis oli ollut Mynämäen teilauspaikalla tolpan päässä kauan.
Mestaukset eivät olleet tavallinen tapahtuma; niitä tapahtui Suomessa yleensä vain muutama vuotta kohti. Mestauksia ei Suomessa tehty enää vuoden 1825 jälkeen.
Esa Laukkanen