Turun Kaupunginteatteri: Neljäntienristeys
Alkuperäisteos: Tommi Kinnunen
Dramatisointi: Paula Salminen
Ohjaus: Susanna Airaksinen
Lavastus: Jani Uljas
Pukusuunnittelu: Tuomas Lampinen
Äänisuunnittelu ja sävellys: Johanna Puuperä
Valosuunnittelu: Tero Aalto
Naamioinnin suunnittelu: Heli Lindholm
TEATTERIARVIO. Turkulaisen Tommi Kinnusen paljon palkittu romaani Neljäntienristeys (2014) on saanut arvoisensa adaptaation Turun Kaupunginteatterissa. Paula Salmisen dramatisointi Susanna Airaksisen ohjaamana onnistuu tuomaan näyttämölle Kinnuselta tutun kielen ja tarkkanäköisen kuvauksen ihmisistä, jotka yrittävät kestää kaiken sen epäonnen, joka heidän tielleen tulee.
Tarina käy läpi neljän sukupolven vaiheet sodan ja henkilökohtaisen kurjuuden läpi taloissa, joiden ikkunoista näkyy neljän tien risteys. Maria (Kirsi Tarvainen) on koulutettu kätilö, jonka mekosta ei puutu kangasta, eikä talosta harjakorkeutta. Mies häneltä puuttuu, mutta sekin hänen omasta päätöksestään. Hänen tyttärensä Lahja (Riitta Salminen) saa äitinsä tavoin aviottoman lapsen, mutta toisin kuin äitinsä, hän ei halua elää yksin, vaan menee naimisiin Onnin (Joonas Saartamo) kanssa. Perheeseen syntyy kaksi lasta lisää, joista Johannes (Kimmo Rasila) ja hänen vaimonsa Kaarina (Ulla Reinikainen) kertovat seuraavan tarinan.
Tarvainen onnistuu kätilön roolissa täydellisesti. Liikkeen ruumiillisuus, äänen karheus ja tulkinnan ilmeikkyys tuovat matriarkkaan särmää, jota ei voi kuin ihailla. Lahjan kohtalo on kaikkein onnettomin. Hän rakastaa turhautumiseen asti hyvää miestä, joka ei kuitenkaan tunne vaimoaan kohtaan intohimoa, sillä sen sytyttäjiä ovat toiset miehet – kaikki Stefan Karlssonin esittäminä.
Lauantaina lavalla olleet lapsinäyttelijät Toivo Kouki, Kelly Draffan ja Aamu Ahola onnistuvat rooleissaan hyvin. Varsinkin sokea Helena on tadokkaasti tehty hahmo. Rooleissa vuorottelevat Ella Cancara, Sofia Cancara, Elmeri Karlsson ja Lilian Salmi.
Lisäksi erityismaininnan ansaitsee Ulla Reinikainen sukuun kuulumattoman sijaiskärsijän Kaarinan roolissa. Kaarinan hahmo on todella monisyinen kaikessa raivossaan, riehakkuudessaan, naiiviudessaan ja ymmärryksessään. Ja Reinikainen pystyy esittämään hahmon kaikki eri puolet voittaen yleisön puolelleen.
Lavastus on kiinnostava. Taloja palaa ja niitä rakennetaan. Elävä tuli ja vesi toimivat tehokeinoina juuri niissä merkityksissä, jotka niille on kulttuurissamme annettu. Katsomo on tuotu lähelle lavaa tai tarkemmin sanottuna lavan kahta puolta. Eri puolilla istuvat katsojat saattavat saada kohtauksista irti erilaisia asioita, mutta katsomon jakaminen kahtia ja sen valaiseminen silloin tällöin tuo omaan katsomiskokemukseen myös lisää intensiteettiä ja osin jopa tuskaa, sillä yleisön roolina on olla ne ihmiset, joiden painostavan katseen alla tarinan henkilöt yrittävät toteuttaa mahdottomia odotuksia.
Puvustus on niin ikään kiinnostava: Toisaalta se puolinaisuudellaan korostaa sitä, miten lavalla liikkuu liuta puolikkaita sieluja; toisaalta se taas kerroksellisuudellaan tuo hahmoihin nähtäväksi eletyn elämän. Kiinnostavinta koko esityksessä onkin ehkä juuri se, miten samoissa kohtauksissa näytellään samaan aikaan monta eri aikatasoa.
Kokonaisuudessaan esitys on todella vaikuttava. Teatterisalista poistuessa olo on ahdistunut, mutta mitä enemmän kokemuksesta kuluu aikaa, sitä selkeämmin mieleen piirtyy se taidokkuus, jolla esitys on rakennettu.
Janica Vilen
