Kirjallisuuden ja sanataiteen parissa työskentelevät Veera Vähämaa ja Jouni Teittinen rakastuivat aikanaan Turun yliopistolla opiskellessaan kirjallisuutta. Taiteilijapariskunnan arki kahden pienen lapsen kanssa Turun Martissa on tasapainoilua maailman sanallistamisen sekä ihan tavallisen lapsiperhearjen välillä.
KULTTUURI. Keskiviikkoiltaisin lasten mentyä nukkumaan Veera Vähämaa ja Jouni Teittinen kattavat pöytään sushia ja kuohuviiniä. Sitten alkaa keskustelu käynnissä olevista kirjoitusprojekteista ja muista aiheista, joista lapsiperhearjessa ei tule puhuttua.
– Tekee hyvää välillä muistaa, miksi aikanaan rakastuin Jouniin. Nyt saan joka keskiviikko ilahtua uudestaan siitä, kuinka mukava on jakaa ajatuksia. Joskus sushin tilalla on ollut vaikka einespitsaa. Ruoka ei tässä ole se pääasia, vaan se että tulee keskusteltua muustakin kuin siitä, kumpi vie tai hakee lapset päiväkodista. Lapsiperhearki ei kuitenkaan aina ole mitään älykkyyttä stimuloivinta, toteaa Vähämaa selvittyään juuri vatsataudista, joka kiersi läpi koko perheen.
”Mitä tulee olemaan ollut?”
Jouni Teittinen tutkii väitöskirjassaan, millaisia eri tapoja teksteissä on katsoa nykypäivää tulevaisuuden näkökulmasta.
Tällä hetkellä Teittinen työskentelee päätoimisesti yliopistolla kirjallisuuden opettajan sijaisena. Samalla hän kirjoittaa väitöskirjaa englanninkielisestä postapokalyptisestä kirjallisuudesta. Ensi syksynä, kun aikaa vapautuu opettamisesta, hän keskittyy suomentamaan Walt Whitmanin runoja.
Vähämaa puolestaan kirjoittaa tietokirjaa eläinavusteisuudesta. Lisäksi hän kirjoittaa lastenkirjaa sekä toimii Turussa sanataiteen koulutaiteilijana ja Duuni-hankkeen ohjaajana.
Duuni-hankkeessa Vähämaa ohjaa nuorille vanhemmille toimintaa, jossa mietitään, millaisia työelämävalmiuksia vanhemmuus on antanut.
– Moni kokee, ettei ole työnhaussa samalla viivalla, jos on ollut lasten kanssa monta vuotta kotona. Mutta vanhemmuushan nimenomaan kehittää paljon sellaisia projektikoordinaattorin taitoja, joita työelämässä tarvitaan, Vähämaa muistuttaa.
Myös heidän perheessään on huomattu sama asia.
– Ajankäyttö on tehostunut. Edelleen teen asioita aika hitaasti, mutta sellainen löysä aika on jäänyt lasten myötä pois, Teittinen komppaa.
Monelle pienistä muruista koostuva leipä kuulostaa stressaavalta, mutta Jouni ja Veera nauttivat sen tuomasta vapaudesta.
– Olen aika lyhytjänteinen ja nopea temperamentiltani. On kiva, että asia vaihtuu toiseksi ennen kuin ehdin kyllästyä. Toisaalta jos joku palikka arjesta naksahtaa pois paikoiltaan, niin aikataulu menee pieleen kaikissa asioissa. Tässä tarvitaan ennen kaikkea muutosjoustavuutta, Veera spekuloi.
Jouni on samoilla linjoilla.
– Työt myös usein vahvistavat toisiaan – välillä hyvinkin hedelmällisesti, hän lisää.
Koska molempien työ vaatii tiukkaa keskittymistä, molemmat saavat vuorollaan myös omaa aikaa, jolloin toinen vanhemmista lähtee lasten kanssa vaikka mökille saaristoon.
Palkintoja sataa
Pariskunta lukee jatkuvasti toistensa tekstejä ja antaa suorasukaista palautetta. Ehkäpä siinä yksi syy menestykseen.
– On meillä myös kavereita, joille voi antaa tekstejä luettavaksi, mutta matalin kynnys on tietysti kysyä Veeran mielipidettä. Erityisesti Sydäntaskun runoja hän kommentoi paljon, kertoo Teittinen viitaten esikoisrunokokoelmaansa, jolla hän voitti viime marraskuussa Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon vuoden parhaasta esikoisesta.
Kumpikin on saanut työhönsä myös apurahoja, mikä sekin taiteen saralla on tietynlainen palkinto. Lisäksi perheen esikoinen, Aarni 5v, palkitsee usein vanhempiaan siitä, että he ovat ”voittaneet kirjallisuuden” tai siitä, että he ovat hyviä hoivaamaan. Aarnin kanssa on käyty paljon hyviä keskusteluja kirjailijuudesta. Perheen kuopus Eeli on kaksivuotias.
Tällä hetkellä Teittinen hahmottelee ajatuksia proosasta.
– Haluaisin laajentaa kirjoittamista myös muihin tekstilajeihin. Mutta vielä ajatukset ovat aika paljon kiinni Sydäntaskussa ja sen poikimissa kritiikeissä ja esiintymisissä, hän kertoo.
Kirjallisuupalkinnon voitto poiki Teittiselle paikan täksi vuodeksi Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoraatiin. Se tarkoittaa, että hänellä on luettavanaan kaikki tänä vuonna ilmestyvät relevantit esikoiskirjat, joita tulee olemaan arviolta 70–80.
– Onneksi osan saa äänikirjoina, Jouni huokaisee.
Tutut kulmat inspiraation lähteenä
”Lapset tarvitsevat onnistumisen kokemuksia!”
Koulutaiteilijana Veera Vähämaa haluaa auttaa lapsia saamaan onnistumisen kokemuksia. Vaikka lapsi ei pääsisi loistamaan äidinkielen tunneilla, hän voi silti olla loistava tarinankertoja.
Vähämaalta ilmestyy maaliskuussa lastenkirja nimeltä Muistoroiston jäljillä, jonka kustantaa Myllylahti ja kuvittaa Keanne van de Kreeke.
– Siinä on mursu ja rotta, jotka perustavat yhdessä etsivätoimiston. He alkavat selvittää mysteeriä, joka liittyy mummojen kadonneisiin muistoihin. Siinä liikutaan aika paljon Portsassa ja Kakolan alueella, Veera kertoo.
Tällä hetkellä hän kirjoittaa jo kirjasarjaan seuraavaa osaa, jonka on suunniteltu ilmestyvän syksyllä 2021.
Turussa syntyneelle ja kasvaneelle Vähämaalle on luontaista havainnoida paljon ympäristöään ja pysähtyä miettimään, mihin kadulla vastaan tullut mielenkiintoinen kellarin luukku voisi hänen kirjassaan johtaa. Teittinen on muuttanut Turkuun aikuisena opiskelemaan. Hänenkin teksteissään Turku on vahvasti läsnä, vaikkakaan ei nimettynä, vaan jonkinlaisena tunnelmana.
Kumpikin kirjoittaa mielellään keskellä Turun ihmisvilinää. Vähämaa kirjoittaa siellä, mistä saa hyvää kahvia, esimerkiksi Mannassa. Teittinen kirjoittaa niin ikään kahviloissa, mutta paljon myös baareissa, esimerkiksi Alvarissa, Kukassa tai Ö:ssä.
– Paras paikka kirjoittaa olisi jokin vilkas kahvila maassa, jossa ei ymmärrä puhuttua kieltä. Silloin saisi tasaisen puheensorinan taustalle, mutta huomio ei herpaantuisi, Vähämaa pohtii.
Turussa julkiset kirjoituspaikat ovat samaan aikaan sekä haastavia että mukavia, sillä tuttuja tulee vastaan jatkuvasti.
Janica Vilen
