Naantalin poikkitaiteellinen lasten ja nuorten kirjallisuusfestivaali Kirjahyrrä alkoi eilen. Naantalin kirjastossa lietolaiskirjailija Roope Lipasti kertoi pääosin Velkuan koulun lapsista koostuneelle yleisölle kirjailijan työstä. Kirjahyrrä on käynnissä vielä tänään ja huomenna.
KIRJALLISUUS. Torstaina 14. marraskuuta kirjailija ja kolumnisti Roope Lipasti kertoi Naantalin kirjastossa lapsille kirjailijanurastaan.
– Olen huomannut, että maailman parhaita toimittajia ovat alakoululaiset, koska alakoululaiset kysyvät aina maailman parhaat kysymykset, Lipasti totesi – ja oikeassa oli.
Kuten moni muukin kirjailija, Lipasti kirjoittaa monenlaisia juttuja: kirjoja lapsille, nuorille ja aikuisille, uutisia, sarjakuvia ja esimerkiksi tv-sketsejä.
– Nyt kun alkaa Putouksen uusi kausi, niin minä olen kirjoittanut niistä sketseistä suurimman osan, hän kertoo.
– Lisäksi kirjailija voisi kirjoittaa vaikka näytelmiä, kuunnelmia, elokuvakäsikirjoituksia tai biisien sanoja. Ja kaikki pelitkin ovat jonkun kirjoittamia, Lipasti listaa.
Sarjakuvia hän tekee yhdessä poikansa Anton Lipastin (s.1996) kanssa.
– Mä en osaa piirtää yhtään tippaa, mutta se ei haittaa sarjakuvien tekemistä ollenkaan. Anton on mun poika ja kun me aloitettiin sarjakuvien tekeminen yhdessä, hän oli 12-vuotias. Minä kirjoitin tarinan tyhjiin ruutuihin ja lähetin sen pojalleni yläkertaan ja viikon päästä se tuli piirrettynä takaisin, Lipasti muistelee.
Isä ja poika etenevät samalla systeemillä edelleen, joskin sähköposti lähtee yläkerran sijaan Antonin omaan kotiin. Tänä vuonna heiltä ilmestyi yhteisteos Luutarhurin tapaus, josta luetut otteet saivat Kirjahyrrän yleisön raikumaan naurusta. Kirja kuvaa painajaismaista kouluarkea hervottomalla huumorilla. Pääosassa on Oskari Onnisto, jonka kautta lukijat saavat nähdä, miten monella tavalla teinipojan on mahdollista munata itsensä.
Kotikulmia ja lapsuuden tarinoita
Lipastin mukaan kaikki kirjailijat ovat enemmän tai vähemmän varkaita, mutta ei heidän seurassaan tarvitse kännykkää tai lompakkoa piilottaa. Kirjailijat varastavat nimittäin tarinoita ja esimerkiksi luonteenpiirteitä.
– Kirjailijalle on aina hyvä, jos suvussa on paljon hulluja tätejä ja setiä, Lipasti toteaa.
Joskus kirjailijat käyvät varkaissa huomaamattaan. Roope Lipastikin huomasi vasta myöhemmin, että yksi hänen lastenkirjahahmonsa Vilhelmiina muistuttikin todella paljon hänen omaa tytärtään Olgaa.
Hahmojen lisäksi varastaa voi vaikka kirjan miljöön. Lipastikin on ammentanut paljon omista kotikulmistaan. Esimerkiksi nuorten Viikinki-trilogia sijoittuu käytännössä kirjailijan takapihalle: Liedon Vanhalinnan linnavuorelle.
Jos ideat loppuvat kesken, Lipasti saattaa kaivella myös omia lapsuusmuistojaan. Pari kertaa hän on kirjoittanut kansien väliin sellaisen tarinan, jonka hän on keksinyt jo pikkulapsena.
– Yksi on sellainen, jossa poika herää aamulla ja huomaa, että kaikki muut ihmiset ovat kadonneet, mutta kaikki toimii muuten kuten kuuluukin. Eli kaupasta voi hakea ihan mitä tahansa ja suklaata voi syödä niin paljon kuin huvittaa. Hauskoissa asioissa kuitenkin aina yksi hauskuus on se, että sen saa jakaa jonkun toisen kanssa. Yksinäisyydessään poika alkaa kirjoitella kirjeitä, joiden vastaanottaja on Joku Jossain. Ja yhtenä päivänä hän saa kirjeeseensä vastauksen.
– Tämän tarinan keksin ekaluokkalaisena, kun oli ihan pikkuisen ahne pieni poika ja mietin, miten voisin saada Turun kaupoista kaiken, mitä haluan, hän kertoo.
Kirjailijaksi tullaan lukemalla ja kirjoittamalla
Lapset kysyivät Lipastilta muun muassa, miten tullaan kirjailijaksi.
– Jos haluaa kirjailijaksi, tarvitaan ennen kaikkea kahta asiaa: Pitää kirjoittaa, kirjoittaa ja kirjoittaa, mutta se ei vielä riitä. Lisäksi pitää lukea. Jos ei lue, niin ei kyllä pysty kirjoittamaankaan, Lipasti toteaa.
– Lukeminen kehittää mielikuvitusta ja ajattelukykyä. Niitä tarvitaan ihan jokaikisessä ammatissa. On paljon kivampi olla sellaisen opettajan opetettavana, joka osaa ajatella kuin sellaisen, joka ei osaa. Tai on mukavampi mennä sellaisen lääkärin vastaanotolle, joka osaa ajatella kuin sellaisen, joka ei osaa, hän jatkaa.
Lisäksi lapset arvuuttelivat, kuinka kauan kirjan kirjoittaminen kestää ja saako kirjailija palkkaa kirjoittamisesta vai kirjojen myynnistä.
– Kun nuorin lapseni Aksel Lipasti oli neljävuotias, kerroimme tarinoita niin, että toinen aloitti ja toinen jatkoi. Jos jollain on 4-vuotias pikkusisko tai pikkuveli, niin varmaan ymmärtää, ettei niissä tarinoissa ollut mitään järkeä, mutta kerran oli! Silloin juoksin suoraan tietokoneelle ja kirjoitin tarinan ylös ja siihen meni yksi minuutti, Lipasti muistelee.
Suurin osa hänen kirjoistaan syntyy kuitenkin vuodessa. Varsinainen kirjoitustyö vie pari kuukautta ja loppuaika kuluu viimeistelyyn, jota ohjaa kustannustoimittaja.
– Hän lähettää minulle ison kasan korjausehdotuksia. Sitten minä vähän loukkaannun, kun olen kuitenkin suuri kirjailija. Hetken päästä kuitenkin nielen ylpeyteni ja teen ne korjaukset ja kirjasta tulee paljon parempi, Lipasti kertoo.
Kirjailijan palkka taas riippuu siitä, kuinka paljon kirjoja luetaan. Kirjailija saa pienen osuuden aina, kun kirja myydään tai lainataan kirjastosta. Toki kustantamolta voi saada pienen esirahan jo kirjoitusvaiheessa.
– Jos haluat isona tulla todella todella rikkaiksi, niin valitse joku toinen ammatti, hän neuvoo.
Rahan sijaan kirjailija työssä parasta on Lipastin mukaan se, että saa itse muokata omat työpäivänsä juuri sellaisiksi kuin haluaa.
Lapset tiedustelivat myös, oliko Lipasti koulussa hyvä äidinkielessä.
– En ollut! En osannut kirjoittaa hienoja aineita ja käsialani oli ihan kamala. Mutta jos meillä oli kilpailu, että kuka lukee eniten kirjoja syksyn aikana, niin ne kilpailut voitin aina. Olen aina lukenut paljon, mutta kirjoittamisesta innostuin oikeastaan vasta aikuisena, hän kertoo.
Lapsena hänen suosikkikirjojaan olivat muun muassa Veljeni Leijonamieli ja Tarzan. Aikuisenakin hän on lukenut paljon lastenkirjoja. Eniten hän on innostunut Harry Pottereista ja Roald Dahlin kirjoista, joista esimerkiksi Matilda teki Lipastiin suuren vaikutuksen.
Janica Vilen
