SEURAKUNTAKOLUMNI. Joskus lapsena 80-luvun lopulla, kun kotiimme tuli ensimmäinen tietokone, maailmani mullistui. Aika kului ystävien kanssa pelatessa ja erilaisia ohjelmia opetellessa. Kone tosin oli alusta lähtien sellaisessa käytössä, että jo pian se alkoi hidastella tai jopa jämähti kesken käytön. Silloin paras keino oli bootata kone, eli uudelleenkäynnistää se; sen jälkeen pienitehoinen masiina taas jaksoi rullata. Sama kone toimii muuten vieläkin, vaikka onkin siirtynyt jo aktiivikäytöstä eläkkeelle.
Näen myös syksyn eräänlaisena luonnon boottauksen aikana. Kesä, sen kauneus ja kukoistus on tullut huippuunsa ja nyt on taas jokavuotinen boottauksen aika. Lehdet tippuvat puista ja luonto saa ansaitun levon ja pääsee keräämään voimia taas uuteen elämään. Haikeaa ja monille meistä niin vaikeaa aikaa, mutta silti niin välttämätöntä. Onneksi ei kuitenkaan kaiken loppu, vaan eräänlainen uuden kukoistuksen odotusaika. Näin jaksan tässä vaiheessa uskoa kaikkia meitä koskevasta ilmastokriisistä huolimatta.
Me ihmiset emme tästä liioin poikkea, sillä aika ajoin mekin tarvitsemme boottausta. Pitää käynnistyä uudelleen, että ilo, into, luovuus ja sisäinen kukoistus olisivat mahdollisia. Tähän myös kirkkomme uskonelämä on aina tähdännyt. Sanoman Jumalan ilmaisesta armosta voisi siten tulkita pysähdyksenä omasta sisäisestä suorittamisen maailmasta sisäiseen luottamisen maailmaan. Se voi olla eräänlaista boottaamista arjen tohinasta kohti sisäistä rauhaa ja Jumalaa. Se ei suinkaan tarkoita kaiken tekemisen loppua, vaan päin vastoin uuden kasvun ja kukoistuksen mahdollistamista.
Meillä on ollut Littoisten kyläkirkossa yhtenä suurimpana tarkoituksena tulla aidosti lähemmäs ihmisten elämää ja antaa paikka pienille pysähdyksille keskelle sitä jokaisen tavallista kuormittavaa arkea. Siksipä olemme kokeilleet monenlaisia uudenlaisia lähestymistapoja. On ollut yhdessä seurakuntalaisten kanssa toteutettuja piristävän luovia jumalanpalveluksia, konsertteja ja taidenäyttelyitä. Erilaisia tapoja bootata keskellä hektistä arkea. Mielessämme olemme haaveilleet, että voisipa kirkko olla sellainen turvallinen tila ja paikka hengähtämiselle sekä paikka itsensä ja toisen katselemiselle ymmärtävin ja hyväksyvin silmin; sellaisin armollisin silmin, joilla myös Jumala meitä katselee.
”Jumala oli saanut seitsemäntenä päivänä työnsä päätökseen, ja seitsemäntenä päivänä hän lepäsi kaikesta työstään.” (1. Moos. 2:2)
Daniel Räsänen
Liedon seurakuntapastori
