Suunnittelija: Jean-Louis Roubira
Julkaisija: Lautapelit.fi
Ikäsuositus: 8+
Pelaajamäärä: 3-6
Peliaika: 30 min
Palkintoja: Spiel des Jahres (Saksa), As d’Or (Ranska), Vuoden Peli (Suomi)
Dixit on party-peli ja hyvä sellainen. Tälle ei tarvitse nyrpistää nenää paremmissakaan tilaisuuksissa, sillä Dixitin surrealistinen taide sopii pöydälle chanelin tuoksuisiin illanistujaisiin punkun ja juustolautasen väliin siinä missä pussikaljabileisiinkin.
Parhaimmillaan Dixit on 5–6 pelaajalla, vaikka kolmistaankin pelaaminen on mahdollista.
Kullekin pelaajalla jaetaan 84 kortin pakasta kuusi korttia. Korteissa on upeita, surrealistisen kauniita maalauksia. Yksi pelaaja on kierroksen tarinankertoja. Hän valitsee muille näyttämättä yhden korteistaan ja sanoo sitä kuvaavan lauseen, sanan tai vaikka vain äännähdyksen. Muut pelaajat etsivät omista korteistaan kertojan kuvausta parhaiten vastaavan. Tarinankertoja sekoittaa nämä kaikki kortit ja latoo ne sitten kuvapuoli näkyville pöydälle. Muut pelaajat yrittävät päätellä, mikä pöydällä olevista korteista on tarinankertojan. Valitulle kortille asetetaan oma äänestyslaatta.
Oikeaan osuneet pelaajat ja tarinankertoja saavat kukin kolme pistettä. Jos kaikki tai kukaan ei tiedä oikeaa korttia, jää kertoja pisteittä muiden saadessa kaksi pistettä. Kertojaa lukuun ottamatta pelaajat saavat lisäksi pisteen per ääni, joka heidän kortilleen annettiin. Sitten kierros vaihtuu ja on uuden tarinankertojan vuoro.
Siinä Dixitin säännöt kokonaisuudessaan. Yksinkertaisuutensa ansiosta peli sopii niin lapsille kuin aikuisille, sekä niille joita lautapelit eivät normaalisti nappaa. Taktikoinnin ja todennäköisyyslaskujen sijaan Dixitin keskiössä on luova ajattelu ja toisen pelaajan pään sisälle meneminen.
Korttien kuvat ovat hyvin monitulkintaisia. On yllättävän kinkkistä kuvailla korttiaan siten, että ideaalisti vain yksi pelaaja tulisi oikeaan ratkaisuun. Yksi sana liikaa tai liian vähän johtaa usein siihen että kaikki tai kukaan ei arvaa oikein. Jonkun toisen pelaama kortti voi myös olla sattumalta paljon osuvampi.
Kun äänestyksen jälkeen oikea kortti paljastuu, syntyy usein spontaanisti pelin paras kohta. Kaikki selittävät innokkaasti, miksi äänestivät mitäkin korttia, millainen ajatusprosessi pyöri valinnan taustalla. Oikeaan osuneet voivat hekumoida kertojan kanssa yhteisen sävelen löytymistä.
Voi tietysti kysyä, onko Dixit edes oikeastaan peli? Pistelasku tuntuu unohtuvan useammin kuin muissa peleissä, sillä voittaminen ei tunnu kovin olennaiselta. Vakavammin pelejä harrastavien mielestä Dixit voi olla liian yksinkertainen. Itse en jaksa innostua Aliaksesta, sopivassa seurassa Rappakalja menettelee, mutta Dixitistä pidän oikeasti.
Vielä kuukausia tai vuosia pelin jälkeen, jokin kuvaan liittyvä kekseliäs tai hauska selitys saattaa putkahtaa mieleen. Aika harva peli pystyy tuottamaan tällaisia muistijälkiä. Kääntöpuolena kuviin liittyvät selitykset alkavat lukuisten pelikertojen myötä jämähtää samoille raiteille, sillä niihin alkaa liittyä muistoja jotka rajoittavat uuden keksimistä. Asian voi korjata uusilla korteilla. Dixitiin on tehty tähän mennessä viisi 84 kortin lisäosaa.
Ainoa pieni valituksen aihe on pistelaskuri. Se on rakennettu kiinteäksi osaksi pelilaatikkoa. Värikkäät puiset puput hyppivät kiveltä toiselle pelaajan pisteiden karttuessa. Jos pöytä tärähtää yhtään pelatessa, mikä ei ole mitenkään harvinaista, kiikkerät kanit kellahtavat kumoon ja pistesaldo menee samalla sekaisin. No, ne pisteet nyt eivät niin tärkeitä Dixitissä ole muutenkaan.
Dixit on kivaa ajanvietettä vaikka perhejuhliin. Niin lapset kuin isovanhemmat on helppo ottaa peliin mukaan, sillä sääntöjä ei tarvitse paljoa opetella eikä peliin kuulu mitään potentiaalisesti pahaa mieltä aiheuttavia mekanismeja. Kukaan ei tipahda kesken kaiken pois, tai menetä pisteitään.
Kai Saarto
