KOLUMNI. Näin Turku Priden alla herää minulle ajatus, onko minulla kohta 50-vuotiaalla karvaperseisellä jäätikkötuholla jalan sijaa pridessa, jossa tasa-arvon puolesta marssitaan?
Tarinani alkaa siitä, kun tikku positiivista näytti. Innostuneina tulevina vanhempina menimme ensimmäiselle lääkärikäynnille. Lääkäri kutsui tulevan äidin sisään, mutta minun kohdalla meinasi ovi sulkeutua. Kun tohtori tajusi, että minäkin olen tulossa, niin alkoi ihmetys siitä, mihin nyt minut sitten istutettaisiin, kun ei osattu isää odottaa. Tuosta sitten alkoi ihmetysten jatkumo, joka jatkui aina neuvolaan saakka.
Perhevalmennukseenkin yritin osallistua. Valmennuksessa laitettiin isät toiseen huoneeseen keskustelemaan tunteista. Siinä sitten toisia tutkailimme, vaivaantuneen hiljaisuuden vallitessa kunnes ensimmäinen rohkea uskalsi kysyä, katoitteko formulaa. Parin ns. valmennuskerran jälkeen jäimme jo kotiin.
En missään vaiheessa tuntenut oloani tervetulleeksi. Jopa kun ”hautomon” kautta synnytysosastolle mentiin, niin ulos ajettiin. Hoitaja vain tokaisi, että ei isien tarvitse täällä olla, varsinkaan kun kaikki ei ole paikalla. En siis saanut jäädä osastolle tulevaa äitiä tukemaan, kun naapuripedin ”Liisan” mieskään ei ollut. Olisiko hänetkin ulos ajettu samasta syystä? No itse synnytykseen sain osallistua ja sain vielä vastasyntyneen poikani kylvettää. Näin poikani ensikertaa ja tunne oli aivan valtaisa.
Kun poika sitten kotiin saatiin, niin sossuun piti mennä isyytensä tunnustamaan. Tilaisuudessa kyllä taloudellinen vastuu lankeaa suoraan, mutta huoltajuudesta sai äiti yksin päättää. Aivan käsittämätöntä näinä tasa-arvon päivinä. Eikö huoltajuus pitäisi olla lähtökohtaisesti yhteinen, jos yhdessä tilaisuuteen saavutaan. Riita-asioissa toimitaan sitten oikeuden kautta. Pitäisi tuokin laki ajan tasalle saattaa.
Pojan kasvaessa lääkärikäynnit lankesivat minulle. Tein silloin vain iltavuoroa, niin oli luontevampaa näin. Joka ainoa kerta, kun lääkäriin menimme niin kysyttiin, onko äiti vielä tulossa. Kerran jopa tohtori meni vielä käytävälle äitiä hakemaan, ennen kuin uskoi että isähän se täällä vain on. Kerran kävi myös niin, että tohtori kirjoitti lapulle ohjeet, mitä piti sitten kotona äidille antaa.
Sitten koitti päivä, kun päiväkotiin mentiin. Ensin törmättiin siihen, että saimme aina haukkuja siitä, kun vasta puolelta päivin tultiin. Olisi ollut kuulemma parempi olla heti aamusta hoidossa kuin isän kanssa kotona. Mahtoivatko äidit kokea saman?
Toinen törmäys tuli, kun poikani piti lohtuleluna pikkuautoa. Hän halusi kädessään sitä pitää aina kun päikkäreille mentiin. Päiväkodissa kuitenkin tämä koitettiin kieltää, koska autohan on lelu ja sänkyyn ei saanut viedä lelua. Mikäköhän nukke tai pehmolelu on tytöille? Saimme kuitenkin auton pitää, kunhan se piilossa petiin vietiin ja tädit tarkkaan katsoivat, ettei sillä leikitä.
Sitten tuli joulujuhlat. Tytöt oli kauniisti puettu keijuiksi ja saivat tanssia ja laulaa, kun taas pojat taustalle puuksi oli määrätty. Kun tädeiltä kysyin, etteikö pojillekin voisi jotain kivaa keksiä, niin vastattiin ettei kai nyt pojat keijuja voi olla. Miksi ei? Kuka sanoi, että keijut on naispuolisia? Näin sitten mentiin kuvaelmasta toiseen.
Kouluun päästessään tilanne minun silmissäni tasoittui tai niin ainakin luulin. Kuluvan vuoden keväällä kuulin, kun nyt neljännellä luokalla olevat pojat pleikkaa pelatessaan puhuivat siitä, kuinka epäreilusti heitä kohdellaan. Kyseessä oli tilanne, jossa luokassa kysytään esim. mennäänkö ulos vai pysytäänkö sisällä, niin aina kuulemma tehtiin niin kuin tytöt halusivat.
Kun poikani luokkakavereilta kysyttiin, mitä he haluaisivat olla, jos saisi olla mikä tai kuka tahansa. Yksi pojista hetken harkittuaan vastasi haluavansa olla tyttö. No eihän tuo sinällään mitään, mutta kun hän jatkoi… ”Olisi hienoa, jos joskus tulisi koulussa kuulluksi”.
Olisiko minulla, karvaperseisellä jäätikkötuholla ja minun jälkeläiselläni tilaa Pridessa vai olemmeko jo liian vanhanaikainen tasa-arvo hanke?
Kaarinan kaupunginvaltuuston pj. ja ISÄ
Jere Järvinen
