Olipa kesä kerran -pienoisromaani esittelee epäinhimillisiä oloja Hennalan vankileirillä vuonna 1918 nuoren Iitukan eli kirjailija Ida Maria Saarisen näkökulmasta. Vuonna 1991 kuolleen kirjailijan jäämistöstä vuosia myöhemmin löytynyt teos julkaistiin postuumina, koska sen nähtiin kuuluvan oleellisesti Suomen satavuotiseen historiaan ja Naantalin kulttuurihistoriaan.
Ida Maria Saarisen 1900 (Forssa) – 1991 (Naantali) tuotanto
Nokkosia ja harakankukkia, romaani, Otava 1973
Orvon osa, kertomuksia, Otava 1974
Hetket ja retket, romaani, Otava 1975
Ihmisen ääni, omaelämäkerta, WSOY 1977
Vorssasta poijaat, kertomuksia, WSOY 1980
Olipa kesä kerran, pienoisromaani, postuumi, Naantalin Työväenyhdistyksen Säätiö 2017
NAANTALI. Naantalin Työväenyhdistyksen säätiö julkaisi torstaina 23. marraskuuta postuumina naantalilaisen Ida Maria Saarisen (1900–1991) teoksen Olipa kesä kerran.
Saarinen kirjoittaa pienoisromaanissa oman tarinansa, joskin kolmannessa persoonassa: Nuori ja köyhistä oloista tuleva Iitukka menee töihin punakaartin muonituspuolelle saadakseen päivittäin lämpimän ruuan ja pysyäkseen hengissä. Huhtikuussa alkaa matka Hennalan vankileirille, jonka oloja Saarinen kuvaa tarkasti ja runollisesti. Vaikka aihe on armoton, teksti on kerrassaan kaunista. Iitukka saa tuomion avunannosta valtionpetokseen. Nuoren ikänsä vuoksi hänen kolmen vuoden kuritushuonetuomio muutetaan ehdonalaiseksi ja hän vapautuu vankileiriltä syksyiseen iltaan ihmetellen, oliko maailmassa todella ollut kesä. Luonnonmeno ei ollut järkähtänyt siitä kauheudesta, jota ihmiset toisilleen sinä aikana tekivät.
Tasa-arvoteko, Suomi100-teko ja naantalilainen kulttuuriteko
Kirjan on julkaissut Naantalin Työväenyhdistyksen Säätiö, jonka puheenjohtaja Mikko Rönnholmin mukaan kyseessä oli eräänlainen tasa-arvoteko. Hänen lapsuudessaan Naantalissa oli kaksi kirjailijaa, joista Toivo Lyy paseerasi kaupungilla hakien innostusta kirjoihinsa. Sen sijaan Saarinen, joka Naantalissa tunnettiin avioliiton myötä vaihtuneella sukunimellä Karke, teki täyttä päivää kaupungin puisto-osastolla haravan varressa ja odotti kuumeisesti vapaa-aikaa, jolloin pääsisi taas kirjoittamaan. Ja kun rahat loppuivat kesken, Karke maalasi tauluja myyntiin. Joillakin naantalilaisilla on hänen töitään edelleen seinällä.
Saariselta julkaistiin elinaikanaan viisi teosta, mutta hänen jälkeensä jäi lukuisia käsikirjoituksia ja runomuotoisia päiväkirjoja. Moni käsikirjoitus jäi kesken, kun aika loppui kesken.
– Tässä toteutuu nyt tasa-arvo, kun hän saa yhden julkaistun teoksen lisää tuotantoonsa, toteaa Rönnholm.
Lisäksi Rönnholmin mielestä kirjan aihe ja kirjoittaja kuuluvat Suomen satavuotiseen historiaan. Ja ilman Ida Maria Saarista Naantalin kaupungin kulttuurin kokonaiskuva jäisi puutteelliseksi.
Vuonna 1894 perustetun Naantalin Työväenyhdistyksen Säätiön tehtävänä on tukea Naantalin sosialidemokraattisen väestön aineellisen ja henkisen tason kohottamista edistämällä kulttuuripyrkimyksiä. Naantalin Työväenyhdistys toimii SDP:n kunnallisjärjestönä.
– Saarinen ei koskaan kuulunut meidän joukkoihimme. Tuntemani ja teksteistä esiin nouseva Ida Maria oli kultturelli sosialisti. Vielä 30-luvulla hän haki poliittista paikkaansa, mutta sodan kokemukset johtivat hänet SKDL:n riveihin. Hän oli myös kunnallispolitiikassa mukana, mutta koki sen vieraaksi. Isänikin oli silloin kunnallispolitiikassa ja hänen puheistaan ymmärsin, että Ida Maria Saariselle kunnallispolitiikka oli täyttä kärsimystä. Hän kävi kovaa kamppailua ja jättäytyi lopulta pois ja keskittyi kirjoittamaan, kertoo Rönnholm kirjailijasta – isänsä sanoin kovan elämän kaunosielusta.
Kirjoittamisen palosta
Saarinen ahmi jo lapsena kaikki kirjat, joita käsiinsä sai ja alkoi koulussa ja kirjoitella tarinoita kavereilleen luettavaksi. Saarinen oli tuottelias ja itseoppinut pöytälaatikkokirjailija koko elämänsä ajan, mutta hänen esikoisteoksensa julkaistiin vasta vuonna 1973.
– 45 vuotta sitten kustannusyhtiö Otava järjesti kirjoituskilpailun nimeltä Kertomus elämästä. Kilpailuun osallistui noin tuhat suomalaista. Teksteistä julkaistiin kymmenkunta parasta. Kilpailussa ei jaettu ensimmäistä palkintoa, mutta julkaistuista erottui yksi teos ylitse muiden: Saarisen Nokkosia ja harakankukkia. Hän oli hämmästyttävä esikoiskirjailija, sillä hän oli jo yli 70-vuotias ja täysin valmis kirjailija. Tämän jälkeen Saarinen julkaisi lyhyessä ajassa neljä muutakin teosta ensin Otavalla ja sitten WSOY:llä. Lukijat ottivat hänet heti omakseen, kertoo postuumin kustannustoimittaja Aku Aittokallio.
Aittokallion mielestä Saarinen on erityinen työväenkirjailija siksi, että muiden rustatessa paperille synkkyyttä ja henkilökohtaista tragediaa, Saarisen teksti on harmonista ja valoisaa.
– Tämäkin teos on kirjoitettu hämmästyttävällä puhtaudella ja valolla. Hänen aatteensa ei näy tekstissä, vaan hän antaa elämän kuvauksen puhua, kuten hieno kirjallisuus tekee. Saarisen aikuiselämä alkoi Hennalan vankileiriltä ja hänen kirjallinen kuvauksensa päättyy nyt samalle vankileirille, toteaa Aittokallio.
”Ei julkaistu”
Kirjan julkaisutilaisuudessa oli paikalla julkaisutiimiin kuuluva Saarisen jäämistön oikeuksien omistaja Kimmo Aho, jolle kirjailija on äidin isän äiti, eli Naantalin mamma. Hän löysi pienoisromaanin muutama vuosi sitten mammansa jäämistöstä A4-kokoisesta kirjekuoresta, jonka päällä luki ”Ei julkaistu”.
– Huomasin heti, että se on ihan valmista tekstiä, ja nyt tämä päätyi kansiin, hän kertoo.
Laatikoiden kätköistä löytyi myös kesken jäänyt käsikirjoitus, joka kertoo Karken perheen Naantaliin muutosta vuonna 1944. Aika loppui kesken, joten käsikirjoitus ei koskaan tullut valmiiksi, mutta teksti on koettu niin mielenkiintoiseksi, että sen arkistoinnista keskustellaan Naantalin museon kanssa.
Aho on itsekin syntynyt Naantalissa. Hän muutti parivuotiaana pois ja vuoden 1980 paikkeilla takaisin.
– Muualla asuessanikin kävin täällä aina kesäisin. Pojankoltiaisena en osannut kysyä mammalta niitä asioita, jotka tänä päivänä kiinnostavat. Mutta kirjat kertovat hänen omasta elämästään, ja kirjoissa on paljon sukulaisiamme omilla nimillään, joten niiden kautta pääsen nyt käsiksi sukuhistoriaan, hän kertoo.
Janica Vilen
