Harvaluodon Urheilijat (nykyisin Piikkiön Palloseura) perustettiin monen eri lajin yleisseuraksi. Virkeän alun jälkeen toiminta hiipui kuitenkin 1950-luvun lopulla, kun moni aktiivi muutti pois saarelta.
Hiljaiselo päättyi 1960-luvun alussa, kun Elo Koskenvoima tuli seuran johtoon. Elon johdolla toiminta linjattiin uudelleen: Seurasta tuli jalkapallon erikoisseura, voimat yhdistettiin Manner-Piikkiön pelaajien kanssa ja toiminnan painopistettä siirrettiin mantereelle. Edustusjoukkueen pelaaja – valmentajaksi tuli Kai Paakkonen. Myös junioritoiminta aloitettiin.
Lajivalinnalla ja Suomen Palloliiton jäsenyydellä vältyttiin hankalaksi koetulta päätökseltä siitä, liittyykö seura Työväen Urheiluliittoon (TUL) vai porvarilliseksi miellettyyn SVUL:ään.
Elo Koskenvoima, Pyhämaan papin poika, tuli Harvaluotoon parikymppisenä sodan jälkeen.
Hän avioitui saaren kauppiaan tyttären kanssa ja toimi myöhemmin itsekin kauppiaana ja vakuutusasiamiehenä saarella. Elo oli jo perustamassa Harvaluodon Urheilijoita ja hän muodosti Sauli Seppälän kassa seuran yleisurheilujaoston. Politiikkaan Elo ajautui vuosikymmenen lopulla, jolloin hän meni töihin rakennuksille Turkuun. Siellä Elosta tuli aktiivinen sosiaalidemokraatti ja hänen poliittinen uransa alkoi myös Piikkiön kunnallispolitiikassa. Elo oli pitkään kunnanvaltuutettu, kunnanhallituksen jäsen ja toimi lautamiehenä (maallikkotuomari) Piikkiön tuomiokunnassa. Papin poikana hän lähti myös aktiivisesti mukaan seurakuntatoimintaan. Diplomaattinen Elo herätti luottamusta yli puoluerajojen, ja hän onnistui saamaan seuralle elintilaa poliittisesti kahtia jakautuneessa kunnassa, jossa urheiluelämää dominoivat SVUL:n Karhu ja TUL:n Kehitys.
Elo harrasti nuoruudessaan yleisurheilua ja hiihtoa, mutta palloilutaustaa hänellä ei ollut. Kun hän oli monialainen yhteiskunta-aktiivi ja monessa mukana, käytännön kenttätyöstä alkuvuosikymmenellä vastasivat Kari Lindgren ja erityisesti Heikki Vuorila.
Puheenjohtajavuosiensa jälkeen Elo valittiin seuran kunniapuheenjohtajaksi.
Kai Paakkonen on Harvaluodon Urheilijoiden ensimmäinen jäsen.
Hän oli tuolloin saaren kesäasukas ja ÅIFK:n junioripelaaja, mutta osallistui kesäisin aktiivisesti myös Harvaluodon Urheilijoiden toimintaan. Juniorivuosiensa jälkeen Kai nousi ÅIFK:n edustusjoukkueisiin, ja oli nostamassa ÅIFK:n käsipallon mestaruussarjaan. Mestaruussarjaan 1962 nousseessa ÅIFK:n jalkapallojoukkueessa Kai ei enää ollut mukana, koska oli tuolloin armeijassa. Puolustusvoimien mestaruuden Kai kuitenkin voitti yksikkönsä joukkueen kapteenina. Jalkapallon mestaruussarjaan nousun jälkeen ÅIFK hankki vahvistuksia muualta Suomesta. Joukkueeseen tuli maajoukkuepelaajia, mm. Simo Syrjävaara, Reijo Mäkipää ja Aulis Laine. Omille junioreille ei enää ollut pelipaikkaa. Elo Koskenvoima ja Kari Lindgren onnistuivatkin houkuttelemaan Kain Harvaluodon Urheilijoihin.
Kun piikkiöläisten voimien yhdistämisen jälkeenkään pelaajia edustusjoukkueeseen ei ollut riittävästi, Kai toi Turusta mukanaan vahvistuksia. Samat Martinmäen pojat, jotka Kai oli aikanaan vienyt ÅIFK:n junioreihin, tulivat nyt Piikkiöön. Myöhemmin joukkueeseen tuli myös Kain veli Ari. Mukana oli pallotaitureita, jollaisia Piikkiössä ei ollut ennen nähty. Erityisesti Kai ja Jarmo Lahtivuori oli taitava ja tehokas duo. Kaksikko teki valtaosan joukkueen maaleista.
Edustusjoukkue siivitti myös nuorisotoiminnan lentoon: kymmenen vuotta myöhemmin Piikkiön Palloseuraksi nimensä muuttaneessa seurassa oli juoniorijoukkueet kaikissa ikäluokissa, ja se pyöritti Piikkiössä nappulaliigaa, jonka joukkueissa pelasi parhaimmillaan 150 poikaa. Harvaluodon Urheilijoiden C-53-junioreissa pelaajauransa aloitti mm. jalkapallolegenda Kari Virtanen. Myös saman joukkueen maalivahti Rainer Vierimaa nousi poikien maajoukkuerinkiin.
Vaikka edustusjoukkueessa oli taitavia pelaajia, seura ei onnistunut nousemaan liiton sarjoihin. Suomen Palloliiton organisoimat neljä sarjatasoa 1960-luvulla olivat Mestaruussarja ylimpänä ja sen alapuolella Suomensarja, maakuntasarja ja aluesarja. Muu kilpailutoiminta oli Palloliiton piirien organisoimaa. Taidoltaan edustusjoukkue oli aluesarjatasoa.
Kai ja muut turkulaiset jättivätkin Piikkiön kauden 1971 päättyessä. Valtaosa siirtyi Turun Weikkoihin, joka pelasi II divisioonassa, entisessä Suomensarjassa. Kai sen sijaan vaihtoi lajia ja siirtyi valmentamaan Turun Urheiluliiton voimistelijoita. Voimistelu olikin Paakkosen suvun geeneissä: Poika Petri oli maajoukkuetason voimistelija ja Ari-veljelläkin oli voimistelutausta.
PiPS:ssä alkoi uusi aikakausi ja edustusjoukkue koottiin omista junioreista.
Kari ”Kangru” Lindgren, seuran perustajia hänkin, toimi seuran sihteerinä 1960- luvun alussa.
Hän oli intohimoinen jalkapallomies ja vastasi edustusjoukkueen toiminnasta. Kun edustusjoukkue koostui monesta eri fraktiosta: turkulaisista, salolaisista sekä Kehitys- ja Karhu-taustaisista piikkiöläisitä pelaajista, joukkueen yhtenäisyys oli usein koetuksella. Kangru joutui usein kriisien keskelle. Hänkin vetäytyi seuran toiminnasta kauden 1971 jälkeen.
Seuran alkuvuosikymmenten keskeisin toimija oli kuitenkin Heikki Vuorila. Hän pelasi edustusjoukkueessa, valmensi lähes yksinään kaikkia 1960-luvun lopun juniorijoukkueita ja toimi seuran sihteerinä. Kun turkulaiset jättivät seuran, tuli Heikistä edustusjoukkueen valmentaja. Heikin valmennuksessa edustusjoukkue nousi nopeasti nelosdivisioonaan ja edelleen kolmosdivisioonaan, jossa se pelasi pitkään. ”Omat pojat pelaa”-politiikasta jouduttiin toki menestyspaineissa luopumaan. Heikin aktiivikausi seurassa jatkui pitkälle 1980-luvulle asti
Elon tavoin myös Heikki oli monen eri alan aktiivi. Hänellä oli kirjakauppa Piikkiössä ja myöhemmin myös Paimiossa ja Kaarinassa, oli kunnanvaltuutettu ja paikallislehden avustaja. Maisterin tutkinnon Helsingin ylipistossa Heikki suoritti ikämiehenä. Hänellä oli myös kyky saada mukaan seuraan uusia toimijoita. Moni nykyinenkin PiPS-aktiivi on tullut seuran toimintaan Heikin houkuttelemana.
Ilpo Luoto
Piikkiön Palloseuran ex-aktiivi ja johtokunnan jäsen vuosina 1971–73
