Turussa Esperin hoivakodissa tapahtui joulukuussa 2025 äärimmäisen surullinen tragedia, kun Alzheimerin tautia sairastava ikäihminen menehtyi kuristumalla rajoitustoimen seurauksena. Tapaus on järkyttänyt ymmärrettävästi sekä omaisia, että koko hoitoalaa.
Rajoitustoimia on erilaisia, ja niitä käytetään vain viimesijaisina keinoina tilanteissa, joissa kaikki muut vaihtoehdot on jo kokeiltu. Merkittävin rajoitustoimi on jo itsessään se, että muistisairas ihminen rajataan pois avoimesta yhteiskunnasta ja hänen liikkumistaan rajoitetaan lukittujen ovien taakse hoivakodissa.
Jokainen rajoitustoimi edellyttää lääkärin päätöstä, ja sen tarpeellisuus arvioidaan uudelleen aina kolmen kuukauden välein lääkärin toimesta. Rajoitustoimissa käytetään CE-merkittyjä lääkinnällisiä välineitä.
Mediassa tapausta seurasi nopeasti hoivayrityksen ja hoitohenkilökunnan voimakas arvostelu. Yle haastatteli gerontologian ja kansanterveyden professori Mikaela von Bonsdorffia, jonka mukaan ”vanhuksia sidotaan hoivakodeissa ja laitoksissa paikalleen lepositeillä ja muilla tavoilla, jos muistisairas on liian aikaa vievä hoidettava.”
Tämä väite ei kuitenkaan vastaa hoivatyön arkea. On hyvin vaikea ymmärtää, mihin tällaisilla lausunnoilla pyritään. Rajoitustoimien tarkoituksena ei ole hoitotyön helpottaminen, vaan muistisairaan suojeleminen itseltään.
Muistisairas voi esimerkiksi kävellä itsensä uupumuksen ja kaatumisen partaalle, tai olla vaarassa kaatua rauhoittavan lääkityksen vaikutuksen alaisena. Rajoituksia ei käytetä kevyin perustein eikä turhaan, vaan aina potilasturvallisuus edellä.
Ikääntyneiden tehostetussa palveluasumisessa hoitajamitoitus on säädetty laissa, ja se on tällä hetkellä 0,6. Mikäli hoitajamitoitusta halutaan edelleen kasvattaa, jotta rajoitustoimien tarvetta voitaisiin vähentää, lisärahoitus on otettava jostain muualta. On perusteltua kysyä, mistä olemme valmiita leikkaamaan: lasten ja nuorten tulevaisuudesta, koulutuksesta, investoinneista vai muista terveydenhuollon palveluista?
Ulkopuoliselle hoivakotien arki näyttäytyy usein hyvin erilaisena kuin mitä se todellisuudessa on. Rakkaasta muistisairaasta läheisestä voi sairauden edetessä tulla aggressiivinen, levoton ja arvaamaton. Omaisten rooli on keskeinen, ja ymmärrys hoitotyön vaativuudesta syvenee usein vasta, kun siihen osallistuu tiiviisti. Hoitotyö perustuu lainsäädäntöön, lääketieteeseen ja näyttöön perustuvaan hoitokäytäntöön.
Hoivakodeissa tehdään raskasta ja äärimmäisen arvokasta työtä ikääntyneiden hyväksi.
Alalla on krooninen työvoimapula, jota on vuosien ajan paikattu ulkomaalaisella työvoimalla, usein puutteellisella kielitaidolla. Toivon vilpittömästi, ettei tästä tragediasta syyllistetä yksittäisiä hoitajia. Haluan toivottaa voimia tapahtumahetkellä työvuorossa olleille hoitajille.
Nyt on tärkeämpää etsiä ratkaisuja ja estää vastaavien tilanteiden toistuminen, kuin etsiä syyllisiä tai lietsoa julkista lynkkausta.
Sini Laine
sairaanhoitaja
raisiolainen kaupunginvaltuutettu (ps.)
