Entisenä, lyhytaikaisena Kolumbian asukkaana kävin kevättalvella vanhoja työtovereitani tapaamassa Kolumbiassa. Aikanaan, vuosituhannen vaihteessa minulle ja perheelleni tuli sieltä ajolähtö, kun maan sisällissota alkoi tiivistyä kohti pääkaupunkia Bogotaa.
Tuolta ajalta mieleeni jäi joitakin opetuksia, joita edelleenkin mutustelen ja ihmettelen sitä viisautta, jota väkivallan uhan alla eläminen ihmisissä ja yhteisöissä herättää.
Kolumbian tilanteessa pienen kirkon tuli toimia ”kieli keskellä suuta”, jotta henkikulta olisi vaikeissa oloissa turvattuna. Siellä, kovimman kriisin puristuksissa, pieni luterilainen kirkko toimi pienen ihmisen asialla.
Kuitenkin kirkko otti myös aktiivisesti kantaa, todeten muun muassa että se ei hyväksy väkivaltaa eikä ihmisoikeusloukkauksia. Oli sitten kyseessä sissiliikkeen, paramilitaarien tai hallituksen joukkojen toiminta. Ihmisoikeusloukkaukset, väkivalta ja tappaminen ovat aina väärin ja syntiä. Eikä sitä voi, eikä tule puolustella.
Tuo pieni luterilainen kirkko toimi, ja toimii edelleen, paikoin varsin vaarallisilla alueilla eri aseellisten ryhmittymien välimaastossa. Tästä huolimatta yksikään kirkon työntekijä ei ollut menehtynyt väkivaltaisesti. Miten tuossa oli onnistuttu?
Diakonia oli paikallisen luterilaisen kirkon vastaus. Kolumbian luterilainen kirkko on tunnettu toiminta-alueillaan diakonisesta työstään. Kirkko tukee työllään kaikkein heikoimmassa tilanteessa eläviä ihmisiä ja tuon työotteen myötä se on saanut kaikkien kriisin osapuolten luottamuksen.
Heikoimman puolelle asettumisesta on Kolumbian kirkolle tullut voimavara, joka pitää hengissä niin autettavia kuin auttajiakin. Voisikohan tuosta olla oppia meillekin?
Reijo Leino
Naantalin vt. kirkkoherra
