Unkarista lähtöisin oleva mangalitza eli villasika eroaa suomalaisille tutusta siasta muutamallakin eri tavalla. Kiharan karvapeitteen lisäksi villasian liha marmoroituu lihassyiden sisään, mikä tekee siitä erittäin maukasta. Taivassalossa villasikoja on kasvatettu vuodesta 2014.
TAIVASSALO. Kiharakarvainen, punainen villasika kiinnittää huomion jo pelkästään värinsä ja karvapeitteensä takia. Sikalaa villasika ei tarvitse, sillä se pärjää vuoden ympäri ulkona. Kuitenkaan karvapeite ei sitä kylmyydeltä suojaa.
– Villasika pärjää ulkona rasvakerroksen ansiosta. Säänkestävä, kuiva koppi täytyy olla myös tarhassa, taivassalolainen Petri Wittfooth kertoo.
Wittfooth kasvattaa villasikoja Taivassalossa yhdessä vaimonsa Heidi Wittfoothin kanssa. Yhteensä heillä on noin parikymmentä villasikaa, joista ensimmäiset tulivat vuonna 2014.
– Ne ovat uteliaita, kilttejä ja suhteellisen helppohoitoisia. Kun tarhaan menee, niin ne tulevat viereen touhuamaan. Toimeliaita eläimiä, Wittfooth sanoo.
Mehevää ja rasvaista lihaa
Wittfoothit kasvattavat villasikoja teuraaksi. Villasika tarvitsee enemmän kasvuaikaa verrattuna tavalliseen sikaan: se on 12–14 kuukauden ikäisenä samankokoinen kuin tavallinen sika puolivuotiaana. Kiharakarvainen sika myös syö vähemmän suomalaiseen serkkuunsa verrattuna.
Teuraspainoinen villasika on noin puolitoista vuotiaana. Liian aikaisin villasikaa ei saa teurastaa.
– Villasiassa on enemmän rasvaa kuin tavallisessa siassa, ja sen täytyy ehtiä marmoroitua kunnolla. Marmoroitunut rasva tekee lihasta erittäin mehevää. Vaikka rasvaa on paljon, sitä myös sulaa pois esimerkiksi uunissa valmistettaessa. Rasva estää lihaa kuivumasta, eikä sitä tarvitse syödä.
Wittfoothin mukaan villasian rasvassa on esimerkiksi omega 3 -rasvahappoja ja muita terveellisiä, tyydyttymättömiä rasvoja. Se näkyy myös lihan hinnassa.
– Onhan se arvokkaampaa kuin tavallisen sian liha. Ihmiset ovat kiinnostuneita siitä, mutta hinta jarruttaa myyntiä. Kesällä kauppa käy paremmin, kun on grillikausi, Wittfooth sanoo.
Pikkuporsaita suunnitteilla lähitulevaisuudessa
Wittfooth veikkaa, että teuraaksi villasikoja kasvattavia tiloja on Suomessa noin kymmenkunta. Vaikka villasika ei tarvitse sikalaa, kasvattajan täytyy ottaa huomioon aitausvaatimukset.
– Afrikkalaisen sikaruton takia tarhassa täytyy olla sähkölangat, etteivät siat pääse kosketukseen villisikojen kanssa. Lauta-aitaus ei enää pelkästään riitä. Meilläkin on sähköaidat sisä- ja ulkopuolella.
Suomessa villasikojen kasvattamisessa on haasteena sisäsiittoisuuden riski. Jalostuseläimiä pitäisi tuoda enemmän ulkomailta, mutta Wittfoothin mukaan se on hintavaa. Tuontieläimien täytyy myös olla karanteenissa ennen tilalle tuloa.
– Alussa saimme myytyä siitoseläimiä, mutta tällä hetkellä villasian liha liikkuu paremmin. Lähiaikoina tehdään varmasti taas lisää pikkuporsaita. Ensi kesänä tehdään myös lisää laiduntilaa, kun eläinmäärä kasvaa, hän uskoo.
Liisa Kallio
