KOLUMNI. Viime viikolla tuhkakeskiviikkona kirkon elämässä alkoi jälleen paastonaika. Kristillisessä perinteessä paasto kestää 40 vuorokautta aina pääsiäisyöhön asti. Se on siis suureen juhlaan valmistautumisen aikaa.
Paaston ajatus on upea ja edelleen ajankohtainen. Paastossa tarkoituksena on aina luopuminen jostakin. Samalla jää paremmin tilaa itsetutkiskelulle, lähimmäisille ja Jumalalle.
Itsekin olen vuosittaiseen paastoamiseen haksahtanut. Milloin paasto on keskittynyt ruokiin tai herkkuihin ja milloin olen paastonnut televisiosta, konsolipeleistä tai liiallisesta someilusta. Jokainen jakso on jättänyt oman mielenkiintoisen muistijäljen sisimpään. En niitä kadu.
Samalla tuntuu, että jokin on mennyt ohi. Ehkäpä huomio on livennyt liiaksi siihen, mitä olen tekemässä, ja samalla on jäänyt vähemmälle ajatus siitä, miksi olen tekemässä.
Monet paastoamisen tavat eivät myöskään enää ole nykypäivää. Lihaa kun tulisi vähentää muutenkin kuin määräajaksi tai somettamista rajoittaa kokonaisvaltaisemmin koko vuoden kierrossa.
Siksi olen tuuminut, voisiko paastoaminen olla luopumista jostakin muusta. Mutta mistä? Vastaus voi löytyä paastoamisen päämäärästä. Mikä oikeasti pysähdyttää tutkimaan itseäni, huomioimaan lähellä olevat ja kääntää katseeni kohti pyhää?
Luulen ratkaisseeni ongelman. Alan paastota turhasta sähläämisestä ja säntäilystä.
Näin sen ajattelin toteuttaa: Ensinnäkin yritän olla toimimatta hetken mielijohteesta. Jos mieleeni pulpahtaa jotain kiinnostavaa, painan sen ennen toteutusta ensin mieleni säilytyslokeroon. Toiseksi yritän olla sopimatta mitään ylimääräisiä asioita vapaapäiviini. Opettelen sanomaan ei jopa sellaisille asioille, jotka herättävät sisäisen innostuksen. Kolmanneksi yritän olla tyytyväinen pienempään. Hyvään pyrkiminen voi totta tosiaankin olla kannattavampaa kuin ainainen täydellisen tavoittelu. Neljäntenä ja tärkeimpänä yritän luopua kaikesta ”muka” tärkeästä. Miksi uhrata aikaansa ylimitoitetusti näennäisesti tärkeään, kun ympärillä kuitenkin on ne kaikista tärkeimmät.
Jo nyt tuntuu hyvältä, että tässä paastossa en kaipaa sitä, mistä olen luopunut. Suorituskeskeisyys sekin loistaa poissaolollaan. Toiveena tietysti on, että vihdoin saisi kohdistettua katseensa kohti olennaista: kohti lähimmäistä, kohti hyvää, kohti pyhää.
Daniel Räsänen
Liedon seurakuntapastori
