KOLUMNI. Adventin aika tunnetaan perinteisesti valmistautumisena suureen juhlaan. Tarkalleen ottaen adventti merkitsee kuitenkin Herran saapumista, kuten kertoo sen latinankielinen nimitys, adventus Domini. Jälkimmäinen korostus myös miellyttää itseäni enemmän; saapumisen odottamiseen liittyy ainakin omassa mielessäni levollisuus, kun taas valmistautumiseen helposti sisältyy jokin velvoite. Velvoite voi liittyä konkreettiseen tekemiseen, mutta se voi myös olla velvoite tietynlaisesta ”oikeanlaisesta” mielentilasta.
Oletuksena tietysti on, että mielentilan tulisi olla iloinen. Puhuvathan koristeet, valot, iloiset joululaulut ja muut tunnelman luojat siitä, että joulu on ilon aikaa. Adventtikynttilöiden syttymisen voi puolestaan helposti ymmärtää niin, että joulunodotuksessa ilon tulisi valon lailla vain lisääntyä suuren juhlan lähestyessä. Kaiken tämän keskellä olisi kuitenkin hyvä muistaa, että kaikille joulunaika ei ole vain iloista odottelua. Aina kun yksi kynttilä syttyy, saattaa toisen sisimmässä tuntua vain pimeämmältä. Ilon sijasta mielen täyttävät surulliset muistot, koetut menetykset, yksinäisyyden tuoma epätoivo tai voimattomuus.
Mieleeni on jäänyt eräs erityinen joulu kuuden vuoden takaa. Tunnelma perheessäni oli silloin kaikkea muuta kuin toiveikas. Jätettäköön tarkemmat yksityiskohdat, vain todettakoon, että sisimmän täytti epätoivo ja pelonsekainen surun tunne. Yllättävien ja suurten vastoinkäymisten määrä tuntui kohtuuttomalta joulun alla kannettavaksi. Epäröiden silti päätimme isäni kanssa, että menisimme kotikirkkoomme laulamaan tuttuja joululauluja. Tunnelma oli ristiriitainen. Samalla kun lauluista ja ihmisistä hohkasi ilo ja riemu, niin omaa sisintä raastoi ja sydän tuntui raskaalta. Muistan edelleen, kuinka tuttujen laulujen lomassa välillä vilkuilin isäni kasvoja nähden, miten sisäinen paine yhdessä kirkon menojen kanssa vähitellen mursi tukahduttavaa kuorta. Ihmeellisellä tavalla se helpotti. Eivät suru, epävarmuus tai kärsimys minnekään kadonneet, mutta niiden kannatteluun ilta antoi voimia.
Kokemus oli armollinen, sillä se auttoi minua ymmärtämään, että vaikka valmiutemme tai mielialamme olisi mikä tahansa, niin joulu on tarkoitettu meistä jokaiselle. Joulu tuli kuusi vuotta sitten perheeseeni ja ennen kaikkea se tuli reilu pari tuhatta vuotta sitten, kun joulun lapsi syntyi epätoivoisiin tunnelmiin. Myös tänä vuonna lapsi tulee ja tuo joulun keskellemme. Myös tänä vuonna lapsi tulee ja antaa toivon huomisesta.
Daniel Räsänen
Liedon seurakuntapastori
