Piikkiöläinen Anneli Heikkinen on tutustunut tarkoin kyyhkysten elämään. Hänellä oli parhaimmillaan 22 kyyhkystä, joita hän kävi lennättämässä muun muassa häissä ja eläkkeellelähtöjuhlissa. Viestikyyhkyt löytävät kotiin vaikka 400 kilometrin päästä.
KAARINA. Piikkiöläinen Anneli Heikkinen on kirjoittanut kirjan Kiehtovat viestikyyhkyt, jossa hän käy läpi kyyhkyslakkansa vaiheita. Kirja julkistettiin torstaina 12. joulukuuta Piikkiön keskustassa, Kahvila Pirskatissa, johon oli kokoontunut kymmeniä ihmisiä: Heikkisen ystäviä, kollegoita ja perhettä kolmessa polvessa.
Kirja on mielenkiintoista luettavaa paitsi lintuharrastajille, myös kaikille muillekin, sillä kyyhkyset ovat kiehtovia, viisaita ja nokkelia lintuja, joiden parissa ei käy aika pitkäksi. Kirjan tapahtumat kyyhkysten kanssa ovat todellisia, niiden tunnetiloja on kuitenkin vapaasti tulkittu ihmisen näkökulmasta. Ne osoittavat toisilleen pariuskollisuutta sekä kiintymystä, ikävää, surua ja omistuksenhalua.
– Lisäksi tämä on kirjoitettu jälkipolville, Heikkinen toteaa. Siitä hänen poikansa perheineen ovat onnellisia. Sen lisäksi, että Heikkisen tieto kyyhkysistä on nyt tallennettu muille jaettavaksi, hänen kirjaprojektinsa on innoittanut myös yhden lapsenlapsista kirjoittamaan omaa kirjaa.
Heikkinen kiittelee perhettään siitä, miten avuliaita kaikki ovat olleet muun muassa tietoteknisten ongelmien ratkaisemisessa.
– Ja erityiskiitos Teuvolle (puolisonsa), joka on kärsivällisesti jaksanut odottaa, että tulen taas läsnäolevaan tilaan kirjan parista. Hän on projektin aikana ruokkinut sekä minut että eläimet.
Mukelon menot
Kaikkein tärkeimmäksi vuosien varrella Heikkiselle tuli viestikyyhky nimeltä Mukelo. Kirjan julkistamistilaisuudessa Heikkinen kertoo, miten Mukelo ja sen kumppani Mude lähtivät kerran viestilennolle 40 kilometrin päästä kotoa.
– Kun oli kulunut viisi tuntia, aloin olla niistä huolissani ja poikaset lakassa olivat jo nälissään. Sitten Mude tupsahti sisään kovalla tohinalla, tarkisti poikasten voinnin ja joi ahnaasti. Mukelo oli poissa, kertoo Heikkinen.
Mukelo oli ollut lakan johtaja. Kun se ei palannut, toinen kyyhkyspari otti lakan johtajuuden.
– Normaalisti molemmat pariskunnasta ruokkii poikasia, mutta nyt Muden piti tehdä kaikki yksin. Ja uusi johtajapari alkoi syrjiä sitä, Heikkinen jatkaa.
Kun kahdeksan päivää oli kulunut, tuli sateinen aamu. Heikkinen katseli, miten kyyhkyset opettivat poikasiaan peseytymään sadevedessä. Sitten Mude otti mukaansa edellisen kesän poikasista Kirsikan ja lähti pitkälle lennolle, mikä oli sadesäässä epätavallista. Ne olivat poissa useita tunteja ja uudet poikaset alkoivat jo hermostua.
– Sitten Mude ja Kirsikka syöksyivät sisään. Ja pienen hetken kuluttua Mukelo teki näyttävän sisääntulon ihan hyvinvoivana. Se ei ehtinyt edes syömään, vaan ajoi uuden johtajan ulos ja kävi sen kimppuun. Meteli oli kova, kun miehet nokkivat toisiaan. Kaikki muut istuivat hiljaa ja odottivat lopputulosta. Sitten Mukelo tuli johtajana takaisin. Sen jälkeen Mude ja Mukelo nokkivat ja silittelivät toisiaan pitkään. Silloin ymmärsin, miksi joskus sanotaan, että kuherrellaan kuin kyyhkyset, Heikkinen kertoo.
Jos tätä sattumusta ei lasketa, yksikään kyyhkysistä ei koskaan eksynyt viestilennollaan. Mutta muuten niitä katosi joka vuosi, luultavasti villieläinten suihin. Kun Heikkiset muuttivat Piikkiöön, yksi linnuista lensi takaisin entiseen kotiinsa yli 100 kilometrin päähän, mutta nopeasti uusi koti tuli tutuksi maailman parhaille suunnistajille. Sanotaan, että omasta lakastaan käsin kyyhkyset opettelevat ulkoa noin 50 km:n alueen maamerkkien perusteella. Sitä kauempaa ne lähtevät suunnistamaan auringon ja maan magneettikentän perusteella.
Linnut kiinnostivat jo lapsena
Heikkinen kertoo mielenkiintonsa lintuihin heränneen jo lapsena.
– Perin isältäni kiinnostuksen luontoon ja eläimiin. Olin lapsena isän kanssa paljon metsällä. Kirkkaimpana mieleeni on jäänyt iso ukkometso, jonka kanssa isä seurusteli kolmena peräkkäisenä keväänä. Isä oli tarkka siitä, ettei vienyt muita ihmisiä sinne häiritsemään, mutta kerran minä pääsin mukaan. Kun nousimme autosta, isä päästi merkkiäänen. Silloin ukkometso tuli paikalle ja alkoi tehdä kosiomenojaan ja hyppäsi lopulta isäni olkapäälle, Heikkinen kertoo.
Aikuisena Heikkinen palasi lintujen pariin, kun hänen siskonsa pihalta löytyi pieni valkoinen naurukyyhky, jolla oli toinen siipi rikki.
– Hoitelin siipeä ja se sai nimen Akuliina, kun en tiennyt, kumpaa sukupuolta se oli. Sille tehtiin pihalle häkki, jossa se asusteli kesän. Kun lauloin sille, se lauloi aina mukana. Sitten tuli syksy ja Teuvo oli sitä mieltä, etteivät he sovi linnun kanssa samaan talouteen. Lopputulos oli kuitenkin se, että aikuinen mies pärjää halutessaan talven pakkasessa, mutta naurukyyhky ei. Ja lopulta se eleli talven meidän kanssa sulassa sovussa. Seuraavana kesänä se katosi, ja kaipasin sitä pitkään. Silloin päätin, että perustan kyyhkyslakan, Heikkinen kertoo.
Kun lakka oli valmis, hän alkoi pitää tarkkaa päiväkirjaa kyyhkysten arjesta ja parisuhteista. Hän luki päiväkirjaa aina hoitoon tuleville lapsille iltasaduiksi ja nyt niistä tarinoista on syntynyt kirja.
Viitisen vuotta sitten Heikkinen joutui luopumaan linnuista tultuaan niille allergiseksi.
Janica Vilen
