Kerttu Aaltonen on tehnyt nukketeatteria jo lähes 50 vuotta. Vuonna 1984 hän muutti Uuteenkaupunkiin ja perusti Nukketeatteri Piironginlaatikon. 35-vuotisjuhlan kunniaksi Galleria Runokulmassa pääsee nyt tutustumaan näyttelyyn, joka avaa ovet nukketeatterin kulisseihin.
UUSIKAUPUNKI. Perjantaina 22. marraskuuta vietettiin Uudenkaupungin torilla lasten pikkujouluja, joissa 300 päiväkoti-ikäistä lasta keskittyi kuuntelemaan Joulumuorin tarinoita. Kun Joulumuori pyysi laulamaan ja tanssimaan, 300 lasta lauloi ja tanssi; kun hän nosti tonttunuken syliinsä, jokainen silmäpari kiinnittyi kohti tarinaa. Vain harvalla on taito pitää noin suurta lapsijoukkoa hyppysissään.
Lasten pikkujoulujen jälkeen Joulumuori saapuu Runokulman galleriaan ja punaisten nuttujen alta kääriytyy esiin kaikille uusikaupunkilaisille tuttu taiteilija, Kerttu Aaltonen (s.1951). Galleriassa on esillä hänen Nukketeatteri Piironginlaatikon 35-vuotisjuhlanäyttely, joka kantaa nimeä Juhlan aika.
Näyttely koostuu parinkymmenen nukketeatteriesityksen hahmoista, rekvisiitoista sekä esityksistä ja lavasteista otetuista valokuvista. Mukana on nukkeja muun muassa viimevuotisesta Pikku Prinssistä, muutamana vuonna järjestetyistä Noitien kokoontumisajoista ja Hiiriperheen elämää Uudessakaupungissa –näyttelystä, jonka Aaltonen rakensi kirjaston kakluuneihin Uudenkaupungin 400-vuotisjuhlavuoden kunniaksi.
– Alkuperäisessä näyttelyssä kakluuneja oli seitsemän ja näihin liittyi myös tarina, jota kävin esittämässä. Tässä hiiret ovat Uudenkaupungin vanhassa kirkossa, esittelee Aaltonen ja avaa kakluunin luukut.
50 vuotta nukketeatteria
Vaikka Nukketeatteri Piironginlaatikko täytti nyt 35 vuotta, nukketeatteria Kerttu Aaltonen on tehnyt jo lähemmäs 50 vuotta.
– Valmistuin lastentarhanopettajaksi Jyväskylästä vuonna 1973. Opiskeluaikana teimme yhdellä kurssilla käsinukkeja ja moni meistä hurahti niihin niin, että aloimme tehdä pienellä porukalla näytelmiä. Esiinnyimme kaikissa Jyväskylän lastenjuhlissa ja kaksi kertaa pääsimme telkkariinkin, Aaltonen kertoo.
Valmistumisensa jälkeen hän muutti takaisin kotikaupunkiinsa Saloon, sai viran lastentarhanopettajana ja perusti kollegansa kanssa yhteisen nukketeatterin nimeltä Lentävä hattu.
– Silloin Suomessa ei vielä ollut nukketeatterikouluja, joten tein tätä koko ajan oman työn ohessa. Sitten Vaasaan tuli nukketeatterikursseja, joita veti puolalaiset ja pohjoismaiset nukketettaritaiteilijat. Kävimme yhdessä ne kaikki kurssit. Meillä oli valtava halu tietää ja oppia enemmän ja enemmän, Aaltonen muistelee.
Lopulta hän sai nukketeatterista tutkinnon ja teki vielä Turun Taideakatemissa erikoistumisopinnotkin.
– Mutta ikinähän tässä ei ole valmis, hän muistuttaa.
Ilman nukkea jäänyt lapsi omistaa nyt satoja nukkeja
Aaltonen uskoo, että hänen rakkautensa nukkeja kohtaan johtuu ainakin osittain siitä, että lapsena hänellä ei ollut omaa nukkea ollenkaan.
– Olin viidestä lapsesta nuorin ja rahaa ei ollut. Yritin aina jollain kaulaliinalla kuristaa tyynylle pään, mutta koskaan niistä ei tullut mieleisiä. Kun olin 4- tai 5-vuotias, menimme mummin ja ukin kultahäihin. Olin kuunnellut Lapinäidin kehtolaulua radiosta ja oppinut sen ulkoa. Sitten minut pistettiin laulamaan siellä häissä ja hattu lähti kiertämään, Aaltonen aloittaa tarinansa.
Hän sai pitää kaikki hattuun kertyneet rahat ja niillä sitten lähdettiin Helsinkiin ostamaan nukkea.
– En ollut koskaan aiemmin käynyt Helsingissä. Se nukke, joka ostettiin, oli Pipsa-nukke, jolla meni silmät kiinni ja auki ja sillä oli hieno tyllimekko. Mutta sitten kävi niin, että nukke olikin niin hieno, etten saanutkaan leikkiä sillä, vaan se laitettiin piirongin päälle istumaan. Sain vain katsella sitä ja jouduin edelleen rakentamaan leikkeihini tyynynukkeja, hän jatkaa.
Onneksi perheessä oli Jeppe-koira, joka yhtenä päivänä hyppeli niin, että nukke tippui lattialle.
– Koira repi nukelta hiukset päästä, ja sen jälkeen sain alkaa leikkiä sillä kaljulla nukella, Aaltonen naurahtaa.
– Ja ehkä tästä tarinasta tuli nukketeatterini nimi, vaikka en sitä silloin osannut ajatella, hän toteaa.
Nykyisin hän tekee uuden näytelmän yleensä joka vuosi. Nukkeja on siis kertynyt satoja.
– Minulla on kotona työhuone, jossa rakennan nuket, mutta en osaa heittää mitään pois, joten minun on pitänyt vuokrata varasto nukkeja varten, hän naurahtaa.
Monessa mukana
Aaltonen on palkittu kotikaupungissaan lastenkulttuurin edistämisestä, Suomen Kulttuurirahaston hankkeessa sekä Uudenkaupungin Matkailuoppaiden ”Vuoden Ruusulla”. Nukketeatteri Piironginlaatikko on palkittu valtakunnallisessa nukketeatterikilpailussa ja teatteri on esiintynyt myös kansainvälisillä alan festivaaleilla Saksassa. Piironginlaatikon esiyksiä on päässyt seuraamaan jo 150 000 katsojaa.
– Tavoitteenani on edistää lapsen luovuuden ja tasapainoisen persoonan kehittymistä tarjoamalla monipuolisia elämyksiä aisteille. Lapsi näkee ja kokee nuket elävinä. Esityksissä eri rooleihin samastuminen ja eläytyminen voi parhaimmillaan purkaa lapsessa sellaisia kokemuksia ja tunteita, joita hän ei muuten uskalla tai kykene tuomaan julki. Leikki ja luovuus kulkevat käsi kädessä, sanoo Aaltonen.
Juhlan aika -näyttely on esillä 28. marraskuuta asti ja se on toteutettu osana Uudenkaupungin Lasten kuu – Marraskuun ohjelmaa. Myös Joulumuorin satuhetket torilla olivat osa lasten marraskuuta, samoin Seitsemän pientä kiliä -nukketeatteriesitykset, joita Aaltonen kävi marraskuun aikana esittämässä Lokalahden, Kalannin ja Pyhämaan kouluissa.
Janica Vilen
