Huutokauppameklarinakin toimivalta laitilalaiselta Lasse Lemmetiltä löytyy selkeä ohje huutokauppaa valmistelevalle: Älä tilaa roskalavaa siivotaksesi talon ullakot, komerot ja kaapit. Aarteet kun voivat olla juuri siellä.
LAITILA. Kävelemme Lasse Lemmetin kanssa Laitilan Seppälän kylässä vanhassa, 1700-luvun lopulla valmistuneessa tilan päärakennuksessa. Ympärillämme on toinen toistaan vanhempaa ja erikoista tavaraa.
– Tämä talo tunnetaan täälläpäin ”Immen torppana”, koska talossa asusteli aikoinaan kolme vanhaapiikaa, kertoo Lemmetti talon historiasta.
Hän osoittaa talovanhuksen lattialankkuja ja kattolautoja.
– Näkyykö lankuissa saumoja? Ei näy. Aikanaan talon varallisuudesta kertoi jotain se, että lankut olivat kokomittaisia, tietää vanhalla tavaralla kauppaa käyvä ja yrityksensä kautta huutokauppoja järjestävä laitilalaisikoni.
Kuparipannulla ei juuri arvoa
Istuudumme talon saliin, enkä voi olla kysymättä paikalliselta huutokaupanpitäjältä televisiossa suursuosion saaneen Huutokauppakeisarin vaikutusta huutokauppakulttuuriin.
– Siinä se on näkynyt, että huutokaupoissa käy entistä nuorempaa väkeä, eli kiinnostus vanhaa tavaraa kohtaan on kasvanut ja ohjelman myötä esimerkiksi monet kuolinpesien omistajat kuvittelevat sen isoäidin kuparipannun hinnan olevan korkeakin, mutta huutokaupassa sitten tuleekin pettymys, kun pannu ei vaihtanut satasella omistajaa, Lemmetti naureskelee.
– Näitä kuparipannuja on maassa vielä pilvin pimein.
Tällä hetkellä hänen mukaansa ostajien suosiossa on kotimainen lasi, teak-esineet sekä ylipäätään pohjoismainen design.
– Vanhan tavaran kiinnostuksessa on vaihtelevia trendejä. Moni muistaa, kuinka aikanaan vanhat rukit ja poljettavat ompelukoneet olivat haluttua tavaraa sisustuselementeiksi ja nyt ne ovat kadonneet lähes kokonaan. Itsekin otan vanhoista rukeista vain sen pyörän talteen ja muu menee poltinpuuksi.
– Ja piippuleimallinen Arabian posliini on tällä hetkellä käypäinen vain pihan hiekoitukseen, kun sen ensin murskaa, Lemmetti toteaa.
Volter Kilpeä roskalavalla
Vanhan tavaran kauppaan perehtyneellä Lemmetillä on empiirinen kokemus siitä, etteivät esimerkiksi kuolinpesän osakkaat saisi koskaan siivota kiinteistöstä roskana pitämäänsä tavaraa pihalle tilattuun jätelavaan. Tai pahimmassa tapauksessa polttaa kokkona taivaan tuuliin.
– Karkeasti voidaan todeta aarteiden olevan joskus roskalavalla ja roskien huutokaupassa.
Esimerkiksi kirjat ja muu paperitavara vanhoine kirjeineen menevät valitettavan usein hävitykseen. Siinä voi mennä lapsi pesuveden mukana.
Lemmetti kaivaa kätköistään muun muassa Volter Kilven Alastalon salissa-teoksen ensipainoksen, jonka hän pelasti roskien joukosta. Eikä siinä vielä kaikki. Kirjassa on Volter Kilven omistuskirjoitus.
– Lisäksi roskasäkistä kaivoimme kaksi itsensä Astrid Lindgrenin signeeraamaa Muumi-kirjaa.
Keräilijöiden herkkupaloja siis.
– Kirjeet ja postikortit ovat osa kulttuurihistoriaamme ja ne tulisi ehdottomasti säilyttää, tai ainakin ennen hävittämistä antaa asiantuntijan käydä ne läpi, hän painottaa.
”Syöttitavara” toimii veturina
Pääosin kuolinpesien huutokauppoja pitävä Lemmetti kertoo, kuinka perijät saattavat riitaantua jostain esineestä ja sen arvosta. Hänellä on siihen lääke.
– Omaiset ja sukulaiset mukaan huutokauppaan ja huutamaan sitä mieleistä tavaraa itselleen. Tällä tavoin esineelle tulee reaalihinta, jonka ostajana vaikkapa lähiomainen saa tavaran itselleen. Kauppahintaa ei tarvitse maksaa, vaan se vähennetään huutokaupan jälkeen hänen osuudestaan koko huutokaupan tuotosta.
– Kun omaiset pohtivat kuolinpesien huutokauppoja, niin olisi hyvä muistaa, ettei niitä harvinaisempia ja erikoisempia tavaroita kannattaisi ottaa syrjään ja koittaa myydä ohi huutokaupan. Mitä halutumpaa tavaraa on tarjolla, sitä enemmän se vetää väkeä. Todennäköisesti myös kaikkien muiden myytävien tuotteiden hintakin nousee, kun potentiaalisia ostajia on enemmän. Nämä tällaiset tavarat tunnetaan huutokaupoissa syöttitavaroina ja välillä niistä saa paikan päällä paremman hinnan kuin erikseen myytynä, Lemmetti valaisee.
Patsas ajautui Bukowskille
Puhe kääntyy kaikesta tavaranpaljoudesta ja kulttuurihistoriasta siihen, mikä on ollut Lemmetille itselleen niitä huutokaupan huippuja, joita on itselleen hankkinut. Vastausta ei tarvitse kauan odotella.
– Olin kerran huutokaupassa asiakkaan roolissa ja porukka ihmetteli pientä rasiaa ja sitä, mikä esine oikein oli kyseessä. Kun näin esineen, tiesin heti mistä oli kyse ja sain ostettua sen parillakympillä itselleni. Kyseessä oli viimeisen voitelun rasia ja sisällä oli kaikki tarvittavat välineet. Näitä rasioita papit pitivät aikanaan varmuuden vuoksi mukana, jos tuli äkillinen sairaan voitelu eteen.
– Rahallisesti kyse ei ollut isosta asiasta, mutta erikoisesta löydöstä oli kyse. Ainahan arvoa ei voi mitata rahalla, Lemmetti painottaa.
Mutta sitten siihen rahalliseen puoleen.
Lemmetti oli meklarina huutokaupassa, jossa huudettavana oli Pavel Kaminskyn posliininen persialaispatsas. Patsaita valmistettiin vuosina 1907-1917 kaikkiaan 74 eri etnisestä kansasta kaikkiaan 146 yksilöllistä hahmoa.
– Arvioimme, että patsaan hinta asettuu kahdentuhannen euron tietämille, mutta puolellatoista tuhannella se myytiin. Myyty patsas ilmestyi Bukowskin huutokauppaan lähtöhinnalla kuusituhatta euroa ja lopullinen kauppahinta oli 40 200 euroa viime vuoden toukokuussa.
– Se oli ehkä arvokkain tavara, jonka olen meklaroinut, Lemmetti huokaisee.
Persialaispatsas on oiva esimerkki, että huutokaupoissa voi vielä tänä päivänä tehdä todellisia löytöjä.
Post mortem-kuvia, trofeita ja sotahistoriaa
Jos Lasse Lemmetin käsistä on kulkenut monenlaista tavaraa vuosien varrella, on hänen näppeihinsä jäänyt myös häntä itseään kiinnostavaa keräilyesinettä. Seinällä on trofeita ja hyllyjen päällä täytettyjä villieläimiä. Vitriinissä erilaisia sota-ajan esineitä aina puukoista kypärään. Löytyypä vielä Waffen-SS-hihamerkkikin. Aito sellainen.
Näiden lisäksi hänellä on vanhoja valokuvia, jotka äkkikatsomalla ovat kuin mitkä tahansa 1800-luvun lopun muotokuvat. Kyseessä on kuitenkin niin sanotut post mortem-kuvat, eli kuvat kuoleman jälkeen.
Post mortem-kuvien kulta-aika ajoittuu viktoriaaniselle ajalle ja 1900-luvun alusta aina 1940-luvun loppuun vainajia kuvattiin usein arkussa hautajaisten yhteydessä.
Kun 1800-luvun lopussa valokuvaaminen oli kallista, eikä ihmisiä juurikaan kuvattu kuin aniharvoin, niin haluttiin saada läheisestä edes yksi muotokuva. Näin vainajien kuvaaminen oli hyvin yleistä tuohon aikaan. Näistä post-mortem-kuvista pyrittiin häivyttämään kuolema, jotta muistona olisi yksi arvokas, levollinen valokuva läheisestä. Post mortem-kuvat olivat omistajilleen aarteita, joita kuljetettiin mukana. Myös seinille niitä asetettiin kuin mikä tahansa muu muotokuva.
Kuolema oli tuolloin luonnollinen osa elämää ja ihmiset kuolivatkin useimmiten sairaalan sijaan kotonaan. Levolliset vainajakuvat ovatkin osa tuon ajan romantisoitua kuvaa kuolemasta.
Post mortem-kuvissa vainaja saatettiin tukea valokuvausstudiossa esimerkiksi telineellä pystyasentoon, jonka jälkeen tämä asetettiin poseerausasentoon. Kuvissa saattoi olla mukana myös tämän läheisiä, kuten vanhemmat tai sisarukset. Menehtyneet vauvat asetettiin usein äitinsä syliin.
Koska 1800-luvulla lapsikuolleisuus oli suurta, niin säilyneistä post mortem-kuvista isossa osassa on pieni lapsi.
Toiset keräävät Muumi-mukeja ja jääkiekkokortteja, toiset jotain muuta.
Rainer Tähtinen
