Paimiolaisessa Simolinin perheessä vietetään tänä vuonna erityinen isänpäivä. Vielä ei ole varmuutta, vietetäänkö sitä kotona vai sairaalassa, mutta se näyttää nyt varmalta, että perhe on viisihenkinen, onnellinen ja helpottunut. Keskosena syntynyt ja lyhytsuolisyndrooman saanut Eero nimittäin kasvaa ja kehittyy vauhdilla.
PAIMIO. Paimiolaiset Anton ja Roosa Simolin saivat kolmannen poikansa 9. syyskuuta. Eeroksi kastetun lapsen laskettu aika olisi ollut vasta 9. marraskuuta, mutta synnytys käynnistyikin jo raskausviikolla 31. Eeron lisäksi sisarusparveen kuuluu 10-vuotias Niilo ja 6-vuotias Eino.
Sen lisäksi, että Eero syntyi pari kuukautta etuajassa, hänellä on lyhytsuolisyndrooma. Eerolla todettiin jo ultrassa gastroskiisi, jonka vuoksi hänen suolistonsa kasvoi vatsan ulkopuolella. Ohutsuoli oli mennyt kuolioon ja siitä jouduttiin syntymän jälkeen poistamaan suurin osa.
– Siellä on arviolta muutama sentti ohutsuolta jäljellä ja paksusuolen pitäisi olla kunnossa. Mutta vatsan sisään ei ole vielä menty katsomaan tarkkaa tilannetta, koska Eero on niin pieni. Kun hän vahvistuu, suoliston tilanne voidaan tutkia ja suunnitella sitten mahdollista leikkausta, Roosa kertoo.
Ensimmäiset päivät eivät luvanneet paljon. Eero kastettiin heti ja perhe ehti aloittaa surutyön, koska näytti siltä, että uusin perheenjäsen olisi hyvästeltävä. Mutta toisin kävi. Vauva alkoikin vahvistua ja nyt tilanne näyttää jo paljon valoisammalta. Suoli on tulpattu ja ravintoliuos kulkee rinnassa olevan syväkanyylin kautta. 1,6-kiloisena syntynyt poika on saanut jo kilon lisää painoa ja reipastunut silminnähden.
Kun tätä haastattelua tehtiin perjantaina 26. lokakuuta, Eero vietti ensimmäistä päiväänsä kotona.
– Mutta yöksi pitää mennä takaisin sairaalaan. Nyt näyttää siltä, että voimme alkaa viettää päiviä kotona, kun odottelemme tietoa tulevasta, Roosa kertoo.
Samalla heräsi toive siitä, että isänpäivä saataisiin viettää kotona. Se olisi Antonille mieluisa isänpäivälahja.
– Mä olen tosi tarkka perinteistä. Mun mielestä isänpäivänä pitää saada aamiainen sänkyyn ja siitä käynnistyy perheen yhteinen päivä. Se on perinne, joka on ollut jo omassa lapsuudenkodissani. Mutta jos Eero on sairaalassa, niin sitten me olemme kaikki siellä, hän toteaa.
Keskolassa vietetyistä juhlista perheellä on jo kokemusta. Siellä Roosa ja Anton viettivät juuri 10-vuotishääpäiväänsäkin.
– Ei sitä oikein osaa ajatella, että kymmenen vuotta meni jo. Meidän elämässä on sattunut ja tapahtunut niin paljon, että aika on kulunut nopeasti, hymyilee Anton.
– Kun vaikeita hetkiä tulee, tuki löytyy aina omasta kumppanista. Se on todella tärkeä asia, hän jatkaa.
Isyys yhä tärkeämpää
Kun Eero syntyi, Roosalla alkoi äitiysloma. Hän on viettänyt pian kaksi kuukautta Eeron kanssa keskolassa. Sinä aikana Antonin on pitänyt palata arkeen.
– Olen jo täysipäiväisesti töissä ja lisäksi tässä on kahden muun lapsen ja omakotitalon hoito. Hyvin on kuitenkin saatu arki rullaamaan. Onneksi minulla on nyt sellainen työ, jossa pystyn itse vaikuttamaan omiin työaikoihin, kertoo juuri kiinteistönvälittäjänä aloittanut Anton.
Arkeen paluu on herättänyt hänessä voimakkaita tunteita.
– Arki on ollut pakko hoitaa samalla tavalla kuin ennenkin ja oikeastaan vielä tehokkaammin, kun Roosa on ollut poissa. Ja kun tässä ei ole yhtään tiedetty, miten Eeron käy, niin olen ehkä vähän yrittänyt suojella itseäni kiintymykseltä. Aluksi pelättiin kuolemaa ja nyt yritetään oppia luottamaan siihen, ettei Eero olekaan lähdössä meidän elämästä mihinkään, Anton avaa ajatuksiaan hytkyttäessään vauvaa varmoilla käsivarsillaan.
– Meidän kaikki pojat ovat olleet tällaisia, pysyvät tyytyväisinä, kun vähän hytkyttää, hän toteaa hymyillen. Tosin Eero itkeskelee tavallisia vauvoja vähemmän, kun vatsanväänteistä ei tarvitse murehtia.
Isyydessä Anton on nyt aiempaa kärsivällisempi.
– Epävarmuuden sietokyky on kasvanut. Monet ihmiset suunnittelevat tarkkaan, miten elämä menee. Nyt ei tulevaisuutta voi suunnitella juuri ollenkaan. Täytyy olla kiitollinen ja nauttia siitä, mitä nyt on. Nyt mennään päivä, viikko ja kuukausi kerrallaan. Se on ehkä isänä se raskain osa-alue. Varsinkin, kun mulla on aika tämmöinen hättänen luonne muuten, hän toteaa.
Vanhempien poikien kanssa isällä on aina ollut hyvät ja lämpimät välit. Lapset otetaan mukaan arjen askareisiin ja saunan lauteilla sitten puhutaan murheet pois päiväjärjestyksestä. Vaikka isoveljet ovat vielä pieniä, hekin ovat joutuneet pohtimaan rankkoja kysymyksiä.
– Lapsista näkee onneksi heti, kun joku painaa mieltä. Sitten otan syliin ja kysyn, missä mennään.
Roosa nyökyttelee vieressä kuunnellessaan puolisonsa tarinaa.
– Perhe on ollut Antonille aina tosi tärkeä, mutta nyt se on mennyt ihan kaiken edelle. Tässä on kirkastunut se, mikä elämässä on oikeasti kaikkein tärkeintä: perhe ja rakkaus.
Apua tarjolla
Apuakin on onneksi ollut tarjolla.
– Tässä on pitänyt hyväksyä sekä oma että toisen väsymys. Toista ei voi pakottaa toimimaan jollain tietyllä tavalla. Alkuvaiheessa Roosalle oli tärkeää saada miettiä tiettyjä asioita moneen kertaan ja minulla taas oli voimat ihan loppu. Silloin soitin siskolleni, joka tuli Lahdesta sairaalaan tukemaan Roosaa, jotta minä pääsin kotiin lepäämään ja ottamaan yhdeksi päiväksi taukoa kaikesta. Joskus on pakko pyytää apua, muuten ei selviä. Ja kun kaikki pihatyöt olivat pitkältä ajalta tekemättä, Roosan pikkuveljet tulivat avuksi haravoimaan, Anton kertoo.
Ihmiset ovat ymmärtäneet hyvin, että asioita jää nyt hoitamatta ja tarjonneet apuaan. Osittain siksi, että Simolinit ovat avoimesti kertoneet muun muassa Facebookissa perheensä tilanteesta. Roosasta se on tuntunut oikealta ratkaisulta.
– Me ei olla haluttu jäädä asian kanssa yksin, vaan ollaan avoimesti puhuttu kaikesta, vaikka nämä ovatkin intiimejä ja herkkiä asioita. Elämää ei voi pelätä, eikä myöskään kuolemaa. Voihan meistä kenelle vaan tapahtua mitä tahansa, mutta Eeron kohdalla tilanne on tietysti erityisen hauras. Keskolassa kuolee vauvoja todella usein, eikä tulevaisuutta voi nyt miettiä liikaa, hän toteaa.
Roosa ei ole koskaan pitänyt itsestään selvänä, että lapset syntyvät tietynlaisina.
– Jo vanhempien lasten kanssa pohdin paljon asiaa. Usein sanotaan, että kunhan se on terve. Mutta mitä jos ei olekaan? Sitten järjestetään elämä sen mukaan, hän toteaa.
Janica Vilen
