SEURAKUNTAKOLUMNI. Olemme juuri viettäneet mikkelinpäivää kirkoissamme. On puhuttu enkeleistä. Miellämme puheen enkeleistä helposti lasten maailmaan. Voiko kriittisyyteen opetettu aikuinen suomalainen uskoakaan enää enkeleihin?
Valkosiipinen olento, joka astuu rinnalle puolustamaan ja auttamaan – voiko sellaista olla? Ei varmaan. Ei sellaista tarvitakaan. Kun tarvitsemme voimaa, lohdutusta tai apua arjen keskellä, riittää avuksi ihan tavallinen ihminen, jonka siivet saa olla vähän rutussakin. Ei haittaa vaikka siivissä olisi eletyn elämän jälkiä tai muutama sulka puuttuisi. Voi olla helpompikin ottaa vastaan huolenpitoa ihmiseltä, joka on itsekin ollut joskus avun tarpeessa. Ja aina tulee muistaa, että jos tänään tarvitsen suojelusenkelin lohdutusta, huomenna osat voivat jo vaihtua. Voin silloin itse päätyä tilanteeseen, jossa saan olla enkelinä jollekin.
Kaikkein onnellisimmassa asemassa on hän, jolla on puolisona suojelusenkeli. Meidät on luotu pitämään huolta toisistamme parisuhteessa ja avioliitossa. Enkeli näkee pimeät alueet ja varoittaa. Puoliso voi samoin varjella liialta huikentelevaisuudelta. Puoliso voi pitää aisoissa, kun työnarkomania hiipii huomaamatta elämään ja vie kaiken ajan. Meillä voi olla sokeita pisteitä, joita emme huomaa. Tarvitaan toisen näkökykyä ja näkökulmaa. Näin puoliso toimii suojellen ja varjellen ikään kuin enkeli. Näin Jumala osoittaa huolenpitonsa läheisten kautta.
Elämässä tarvitsemme siipiä muutenkin kuin varoittamaan haaksirikoista. Siipiä tarvitaan, jotta elämässä olisi seikkailua ja riskinottoakin. Puoliso voi olla enkelinä, joka siivittää arkea, niin ettei aina vaan madella maan pinnalla. Eikä aina tarvitse lähteä kauas matkalle. Seikkailla voi kotikonnuillakin ja ihan kotonakin voi olla enkelinä – kohottamassa ilmapiiriä, kun masennus meinaa painaa päälle. Oikea suojelusenkelipuoliso on tällainen. Olisipa hienoa, jos tätä kaikkea ei odottaisi vain toisilta, vaan voisi olla itsekin enkelinä kotona.
Marja Saantola, kappalainen
Naantalin seurakunta
