Teksti: Paleface, Satu Rasila
Sävellys: Tuomo Prättälä, Jori Sjöroos, Jussi Vahvaselkä
Biittien lisätuotanto: Jaakko Elsilä, Tommi Suoknuuti
Kapellimestari: Markus Länne
Ohjaus: Mikko Kouki
Koreografi: Reija Wäre
Lavastus: Jani Uljas
TEATTERIARVIO. Varissuon kaupunginosaviikon avajaispäivänä 7. syyskuuta ensi-iltansa saaneessa Turun Kaupunginteatterin Varissuo-musikaalissa jokaisella hahmolla on juuret ja siivet – toisilla vahvemmat kuin toisilla. Unelmat kasvavat vähän kurjemmissakin oloissa kuin lootuksen kukat konsanaan ja lopulta niiden toteutuminen on kiinni pienistä valinnoista ja suurista teoista, kuten musikaalin päätösbiisissä lauletaan.
Musikaali on päälle päin nuori ja energinen. Lavalla nähdään 20 näyttelijää ja tanssijaa urbaanissa lavastuksessa, värikkäissä ja katutanssimaisissa koreografioissa ja ennen kaikkea täynnä nuoruutta ja voimaa olevan musiikin keskiössä. Mutta alla kytee jotain muuta. Vaikka näyttämöllä kerrotaan nuorten tarinoita, lopulta kyse onkin enemmän aikuisten kasvusta vanhemmuuteen – välillä vaikeimman kautta.
Musikaalissa esitellään viisi eri perhettä ja kasvutarinaa. Nadia (Lisa Nikula) haaveilee muusiikkimaailman tähteydestä. Leskeksi jäänyt yksinhuoltajaisä (Aarni Kivinen) ei kuitenkaan pysty tukemaan tytärtään toivotulla tavalla ja pian tytär ajautuu umpikujaan. Rafa (Chike Ohanwe) saa tarpeekseen kilpaurheilusta ja hyysäävästä yksinhuoltajaäidistä (Riitta Salminen). Hän haluaa tavallisen elämän ja tavallisia unelmia. Siksi hän päättää 23-vuotiaana muuttaa pois kotoa ja hakea lukioon. 12-vuotiaan Benin (Toivo Kouki / Eemeli Heiniö) yksinhuoltajaäiti (Pauliina Saarinen) sairastuu syöpään ja siksi Benin tulee aika tutustua Varissuolla asuvaan isäänsä (Severi Saarinen), joka on päätynyt toistamaan omalta isältä saamaansa mallia, pakoilemaan vastuuta. Aku (Matti Leino) on nuorena alkoholisoitunut poika, johon ei usko kukaan muu kuin isoäiti, joka kuolee heti näytelmän alussa. Ja sitten on vielä varissuolainen Reijo (Mika Kujala), keski-iän ylittänyt mies, joka menetti lapsensa aikoinaan alkoholin ja väkivallan seurauksena. Vuosien jälkeen hän on valmis sovittamaan tekonsa, mutta tytär (Saara-Elina Partanen) on jo ehtinyt siirtyä elämässään eteenpäin.
Kun perheet ovat kaikki saaneet oman avausnumeronsa, tulee väistämättä mieleen Vuosaari – Aku Louhimiehen elokuvaohjaus vuodelta 2012, joka kertoo vastaavanlaisia tarinoita helsinkiläisestä lähiöstä. Kaksi tarinaa – tähteydestä haaveilevan tytön ja syöpään sairastuvan äidin – ovat lähtökohdiltaan yllättävän samanlaiset. Varissuon ohjaaja Mikko Kouki oli Vuosaaressa käsikirjoittajan ja näyttelijän rooleissa. Yhtäläisyyksistään huolimatta Varissuo on kuitenkin huomattavasti helpompaa katsottavaa. Vaikka umpisolmut tuntuvat olevan piukassa, kaikissa tarinoissa on toivoa.
Ehdottomasti vakuuttavin tarina oli Benin ja hänen vanhempiensa Ilonan ja Mikaelin. Hahmot esitellään yleisölle lastenvalvojan vastaanotolla, jossa tunnelmaa voisi leikata veitsellä. Pieni Ben tuijottaa taukoamatta älypuhelintaan, kun vanhemmat laulavat toisiaan suohon äänillä, jotka soivat yhteen sanalla sanoen täydellisesti. Näiden hahmojen roolitus on todella osunut nappiin. Kohtauksissa on lähes maagista intensiteettiä.
Lisäksi erityismaininnan ansaitsee Reijon roolin näyttelevä Mika Kujala, joka onnistuu saamaan yleisön hahmonsa puolelle, vaikka kyse on miehestä, joka on juonut, lyönyt ja sen jälkeen keskittynyt lähinnä thaihierojan pöydällä makaamiseen ja karaoken laulamiseen lähiöbaarissa.
Musikaalin ovat kirjoittaneet suomiräpin pioneeri Paleface ja kokenut näytelmäkirjailija Satu Rasila. Katsojalle, jota elämä kantaa, moni käsikirjoituksen käänne saattaa tuntua epäuskottavalta, mutta kun avaa silmänsä Varissuolla tai missä tahansa lähiössä, näkee nuo samat valinnat, joita ohjaa epätoivo. Tarinassa ollaan tavoitettu paljon totuutta.
Ja sitten se Varissuo… Se on musikaalissa sivuseikka. Nämä tarinat voisivat tapahtua missä lähiössä tahansa. Musikaalissa lähiö on mielentila, ei niinkään konkreettinen paikka. Varissuota hyvin tuntevat voivat jäädä kaipaamaan monia asioita, jotka meidän tuntemaamme Varissuota leimaavat hyvässä ja pahassa: omaa lähiöpoliisia ja ostoskeskusta, yhteisöjen valtaa ja sitä ihmisläheistä ilmapiiriä, jonka vuoksi Varissuo on valittu Suomen onnellisimmaksi lähiöksi.
Varissuon on kerrottu olevan kolmas osa Turku-trilogiaan, jonka aiemmat osat ovat Kakola (2012) ja Seili (2014). Kaikki kolme musikaalia on Satu Rasilan käsikirjoittamia ja Mikko Koukin ohjaamia. Kakolassa kurkistettiin suljettuun miehiseen maailmaan ja Seilissä suljettuun naisten maailmaan. Varissuolla sukupuolten sijaan keskiössä ovat sukupolvet ja niiden väliset kuilut.
Ohjaus on tunnistettavaa Koukia. Yleisössä on helppo istua, kun koko ajan tietää, mitä seurata ja jännittää. Nopealla tempolla vaihtuvat tarinat eivät jätä tylsiä hetkiä näytösten väliin ja lavastusta käytetään kekseliäästi.
Näytelmän aikana kuullaan yli 20 uutta musikaalisävellystä, joista ovat vastanneet onnistuneesti Jori Sjöroos, Tuomo Prättälä ja Jussi Vahvaselkä. Esityksessä kuullaan niin hiphopia, modernia r’n’b:ta kuin ehtaa iskelmääkin, sillä musiikin tyylilaji mukailee aina biisin tulkitsevaa roolihahmoa. Päällimmäiseksi mieleen jäävät kuitenkin räpit. Ne sopivat Varissuohon kuin nyrkki silmään.
Janica Vilen
