KOLUMNI. On hienoa, että saa ajatella itsenäisesti – siinä määrin kuin se nyt on mahdollista. On hienoa, kun saa olla eri mieltä – mikäli uskaltaa. On hienoa, kun saa muuttaa mielipidettään – silloin kun on ehkä saanut uutta tietoa ja tunne-etäisyyttä kiistanalaiseen asiaan. Tästä kaikestahan on kyse sanan- ja mielipiteen vapaudessa, joka on turvattu Suomen perustuslaissa.
Toista mieltä olevat herättävät kuitenkin joissakin meistä kuohuvia tunteita. Jollakin on laajat tiedot tärkeistä yhteiskunnallisista asioista, mikä tekee hänestä sopivan yhteisten asioiden hoitajaksi eli poliitikoksi. Hänen luonteensa saattaa kuitenkin tehdä luottamustyön lähes mahdottomaksi. Kuumakallen kanssa ei ole rakentavaa eikä miellyttävää pohtia ja neuvotella asiaa, josta saadaan vain (!) kompromissipäätös.
Minä kunnioitan poliitikkoja, ainakin siltä osin, että heillä täytyy olla omanlaisensa ammattitaito: laaja tietoaines, kyky peilata asioita samanaikaisesti yksittäistilanteista yleiselle tasolle, kyky kestää provosoiviakin vastapuolen puheita, pysyä asioissa eikä rönsyillä lillukanvarsissa, tahtoa muuttaa mielipidettä uusien asioiden valossa silloinkin kun oma ryhmä jää kuoppiinsa. Luetteloa voisi jatkaa vaikka kuinka siitä, mitä mielestäni hyvältä poliitikolta edellytän.
Kerran osallistuin ryhmän mukana hautausmaakierrokselle, jossa ohitimme Suomen sisällissodan punaisten muistomerkin. Sanoin siitä jotain positiivista, minkä seurauksena sain sanaryöpyt niskaani kahdelta oman ikäiseltä tutulta. Sain kuulla luettelon siitä, mitä pahaa punainen politiikka on saanut aikaan Suomen historiassa. Olin aivan sanaton. Minun ikäisiltäni odotin hieman avarampaa näkemystä ei niin omakohtaiseen Suomen historiaan. Sain vain kerrottua, kuinka hienoa asia meille kaikille on ollut 8-tuntinen työpäivä, jonka tietääkseni ns. Forssan kokous 1903 otti ajaakseen. Muusta kauheudesta en tiedä!
Mieleeni palautuu Urho Kekkosen käyttämä vanha sanonta, kun hän yritti saada riitelevät puolueet puhaltamaan yhteen hiileen: arvaa oma tilasi, anna arvo toisellekin.
Toinen samanlainen tilanne syntyi kun pappiskollega eräässä teologikokouksessa käytti voimakkaan puheenvuoron (lue: poliittinen katselmus), jossa hän syvästi halveksi ”viherpiipertäjien” idealistisia pyrkimyksiä. Liossa olivat kuulemma sekä yhteiskunnan rahat että moraali! Kun nyt katson tätä kesää ja maailman/luonnon tapahtumia, niin en voi muuta kuin olla tyytyväinen, että joku edes joskus on nostanut agendalle suhteemme luontoon. Ja näinhän siinä aikanaan kävi: viherpiipertäjät olivat aikaansa edellä ja sen sanoman ymmärsivät äänestäjät ja niin kaikkien puolueiden oli otettava vihreät asiat esille – eikä yhtään liian aikaisin.
Tarkoitukseni ei ole tässä propagoida demareiden tai vihreiden puolesta. Tällaisia edelläkulkijoita on varmasti ollut myös muissa puolueissa ja tulee olemaan. Jonkun on aina oltava ensimmäinen, joka ”näkee” paremmin tulevaisuuteen kuin toiset. Jonkun on uskallettava kertoa myös ne epämiellyttävät asiat, jotka odottavat meitä, jos emme muuta suuntaa. Jälkeenpäin, kun suunta on osoittautunut yhteiseksi, olisi kuitenkin reilua että nämä ”näkijät” saisivat myös vastapuolen kiitoksen ja kunnioituksen. Sellaisesta puheesta on puute suomalaisessa politiikassa. – Arvaa oma tilasi, anna arvo toisellekin!
Jouko Henttinen, kirkkoherra, Maskun seurakunta
