KOLUMNI. Olen viime aikoina yrittänyt muistella, oliko minulla kivaa koulussa. Kävin ala-asteen oman kylämme koulussa ja yläasteen kuntamme keskustassa. Molemmista kouluista minulla on muistoja ja osin erittäin hyviäkin. Mutta oliko minulla siellä oikeasti kivaa? Eipä oikeastaan. Mieleen nousee väistämättä kovat tuolit, lantturaaste ja voipuneet opettajat. Oppiminen oli minulle helppoa. Minulla oli muutamia hyviä ystäviä, joiden kanssa vietin aikaa sekä koulussa että vapaa-ajalla. Kouluun meneminen aamuisin ei ollut missään nimessä vastenmielistä. Mutta jotain siitä silti puuttui.
Luin vuosia sitten erään isän haastattelun. Hän oli muuttanut alakouluikäisten poikiensa kanssa Suomesta Yhdysvaltoihin työnsä vuoksi ja pojat olivat menneen paikalliseen kouluun. Ero oli isän mukaan kuin yö ja päivä. Suomessa pojat eivät pitäneet koulunkäynnistä. Yhdysvalloissa heistä tuli innokkaita koulunkävijöitä.
Muutos johtui isän mukaan siitä, että uudessa koulussa poikia tuettiin ja samalla motivoitiin lähtien heidän omista vahvuuksistaan. Korkeiden arvosanojen saaminen kokeista tai asioiden ulkoa oppiminen eivät olleet olennaisin asia koulunkäynnissä. Pääasia oli, että pojista kasvoi itseensä uskovia aikuisia, joilla oli riittävästi sosiaalisia taitoa toimia yhdessä muiden kanssa.
Suomi on ollut pitkään huipulla, kun katsotaan koulumenestystä arvioivan PISA-tutkimuksen tuloksia. Vaikka koululaitoksemme pystyy takomaan oppilaiden päähän valtavan määrän tietoa, tiedämme, että se ei tuota myönteisiä kokemuksia, kun katsotaan koulussa viihtymistä.
Koulu luo perustan koko tulevalle elämälle. Tänä päivänä ollaan huolissaan syrjäytyneistä nuorista ja pyritään kehittämään palveluita, joilla syrjäytymistä voitaisiin ehkäistä. Väitän, että tehokkain keino pitää kaikki mukana yhteiskunnassa, on suunnata katseet peruskouluihimme.
THL:n keräämän kansallisen kouluterveyskyselyn mukaan esimerkiksi meillä Liedossa alle puolet 4. ja 5.-luokkalaisista on innoissaan koulusta. Vain hyvin harvalla on vaikeuksia oppimisen kanssa. Ongelmat liittyvät kouluun sosiaalisena kasvuympäristönä. Vain kolmasosa tämän ikäisistä oppilaista kokee, että opettaja on kiinnostunut siitä, mitä oppilaille kuuluu. Alle puolet kertoo, että heillä on mahdollisuus keskustella koulussa jonkin aikuisen kanssa mieltä painavista asioista.
Pojat viihtyvät koulussa heikommin kuin tytöt, ei pelkästään Liedossa, vaan myös muualla Suomessa. Pojat kokevat myös tyttöjä enemmän stressiä koulunkäynnistä. Tällaisista tuloksista pitää olla huolestunut.
Huolestuttavaa on myös se, että niin meillä Liedossa kuin muissakin Suomen kouluissa pojat kokevat tyttöjä selvästi useammin, että luokassa saa sanoa oman mielipiteensä. Vietimme viikko sitten kansainvälistä naisten päivää. Päivää vietetään, jotta naisten asemaa yhteiskunnissa saataisiin edistettyä. Mutta miten naisten oletetaan saavansa äänensä kuuluviin aikuisina, jos siihen ei rohkaista kouluiässä?
Minna Ylikännö
Liedon kunnanvaltuuston pj.