KOLUMNI. Kun lapsemme olivat pieniä, asuimme vuosia Lontoossa. Siellä ei juuri koskaan satanut lunta ja hyvä niin. Aiheuttihan pienikin lumisade Lontoossa aikamoisen kaaoksen. Lentoja jouduttiin perumaan, autot liukastelivat ilman talvirenkaita ja koulut sulkivat (meidän suomalaisten suureksi huvitukseksi) ovensa.
Omaan lapsuuteeni lumi kuitenkin kuului. Asuin Oulussa, jossa talvella oli aina runsaasti lunta ja lasten posket punaiset. Talvella pulkkailtiin, luisteltiin ja juotiin kaakaota termoskannusta. Tätä iloa omat lapseni eivät päässeet kokemaan. Kunnes eräänä iltana lasten mentyä nukkumaan Lontoossa alkoi sataa lunta. Koko tienoo peittyi valkoiseen untuvaan, kaikkialla oli sadunomaisen kaunista.
Minä mietin jo herättäväni lapset, mutta sitten keksin vieläkin loistavamman idean. Päätin pakastaa lunta. Kotimme – eli Lontoon merimieskirkon – suuri pakkashuone tarjosi siihen mahtavan mahdollisuuden. Niinpä lähdin vaeltamaan tyhjällä Albion Streetillä jättimäiset Ikea-kassit mukanani. Kauhoin lunta kasseihin ja innostuinpa pakastamaan myös muutaman lumilyhdynkin. Kirkon eteen tein komean lumiukon.
Aamulla lumi ei ollut vielä sulanut, joten lapset pääsivät leikkimään pihallakin. Pakkashuoneen lumi käytettiin talven mittaan ja lumilyhdyt pääsivät koristamaan merimieskirkon edustaa lasten laskiaisriehapäivänä.
Tämä tapaus on ollut monesti mielessä Suomeen muutettuamme. Turku on lapsuuteni kotikaupunkiin Ouluun verrattuna sangen vähäluminen, mutta kyllä täälläkin on päässyt viimeisten vuosien lumitöiden ja auton ikkunoiden rappaamiseen makuun.
Hymy huulilla olen miettinyt, mikä ihme saa ihmisen pakastamaan lunta. Äidin rakkaus, nostalgia vai koti-ikävä? Samalla olen miettinyt lumen syvintä olemusta. Lumi opettaa vuosittain jotain oleellista uusista aluista ja elämän kiertokulusta. Kuinka ihana onkaan ensilumi, kuinka raskaita ja kyllästyttäviä helmikuiset lumityöt, kuinka hartaasti lumen viime rippeistä toivoo pääsevänsä eroon kevään koittaessa?
Sama asia pätee moniin muihinkin elämän asioihin. Ensimmäinen lusikallinen lanttulaatikkoa jouluaattona maistuu aivan erilaiselle kuin sama ruoka uuden vuoden aattona. Joulukuusi tuo iloa joulun odotukseen, mutta loppiaisena kuusesta on jo valmis luopumaan.
Ihminen tarvitsee elämäänsä rytmiä, vuoden kiertoa ja vuodenaikojen vaihtumista. Siksi uuden vuoden alkukin tuntuu aina tuoreelta ja innostavalta, vaikka vuoden ensimmäinen päivä ei ulkoisesti suuresti poikkeaisikaan edellisen vuoden viimeisestä päivästä.
Vanha vuosi saa jäädä taakse, on uuden aika. Saamme jättää menneet armollisesti taaksemme ja olla kuin musta maa, joka saa päälleen uuden valkoisen lumen. Virren 911 sanoin: ”Hangen alle peittyy multa musta,/ kaikki roska, jäljet ihmiskätten./ Uuden alkua ja armahdusta / kuuluttaa lumi puhdas.”
Hyvää ja siunattua vuotta 2018!
Anna Hälli, pappi
Turun Katariinanseurakunta
