KOLUMNI. “Voiko lapset ottaa mukaan hautajaisiin?” on yksi usein toistuva kysymys netin vanhemmuuspalstoilla. Näin pyhäinpäivän tienoilla aihe on pinnalla muutenkin.
Lapset pitää ottaa mukaan hautajaisiin. Kai usein vanhempia huolettaa, että lapset eivät malta olla hiljaa aloillaan kirkossa ja sitä paheksutaan; toisaalta saatetaan olla huolissaan saavatko lapset traumoja, kun aikuiset ovat surullisia ja itkevät. Milloin lapset oppivat käyttäytymään kirkossa, ellei heitä koskaan oteta kirkkoon mukaan? Milloin lapset oppivat käsittelemään kuolemaa elämään kuuluvana reaaliteettina, jos se piilotetaan heiltä?
Lapset saavat olla lapsia hautajaisissakin. He myös edustavat sitä, että elämä menee eteenpäin. Kirkossa voi aivan hyvin imettää ja lapsille voi ottaa mukaan pehmolelun. Lasten kysymyksiin kuolemasta voi vastata konkreettisesti ja samalla tasolla kuin he asioita pohtivat. Kuollut ei enää näe, hänen sydämensä ei enää lyö. Jos lapset saavat pudottaa hautaan kukan, he näkevät miten arkku on haudassa. Se ei häviä olemattomiin.
Kuolema on luonnollinen osa elämää, mutta olemme vieraantuneet siitä. Sata vuotta sitten synnyttiin ja kuoltiin kotona, nyt molemmat tehdään sairaalassa, piilossa, niin että vain harvan pitää kohdata nämä asiat. Hautajaiset ovat yhä pienempiä. Toki tähän on taloudellisia syitä ja jokainen saa järjestää asiat kuten itselle parhaiten sopii. Silti minusta on surullista, että kuolema piilotetaan täysin meiltä eläviltä. Surevien odotetaan toipuvan surustaan muutamassa viikossa. Ennen surunauhaa pidettiin kuukausia, vuosikin. Suruajan käsite olisi edelleenkin tarpeellinen. Monet surut eivät koskaan lopu, vaikka niiden kanssa oppii elämään.
Kristillinen käsitys kuolemasta on, että se ei ole kaiken loppu. Jeesus Kristus voitti kuoleman ja kasteessa meidät liitetään tähän voittoon. Kuolema ei myöskään ole pahinta, mitä ihmiselle voi tapahtua eikä mikään lopullinen häviö elämän pelissä. Paavali kirjoittaa: “Minulle elämä on Kristus ja kuolema voitto.” (Fil 1:21)
Pyhäinpäivänä on lupa sytyttää kynttilä kuolleen läheisen muistoksi ja puhua surustaan avoimesti. Olisiko myös aika soittaa tai lähettää viesti sille tuttavalle, jonka läheinen kuoli jokin aika sitten?
Sinikka Pietilä
Nuoriso- ja rippikoulutyön työalajohtaja
Maskun seurakunta
