Nimettömänä pysyttelevä 75-vuotias rouva muistelee Seutusanomien haastattelussa lapsuutensa kesiä, jolloin hänet lähetettiin kesälapseksi ventovieraaseen perheeseen ikimuistoiseen Naantaliin.
NAANTALI. Vuosien 1946 ja 1947 kesät ovat jääneet hyvin erään pienen turkulaistytön mieleen. Niinä kesinä hänet lähetettiin Naantaliin kesälapseksi kahdelle lapsettomalle neidille ja heidän äidilleen. Neideistä Kaisa-täti teki töitä yliopistolla ja Anna-täti oli ammatiltaan kirjastonhoitaja. Heidän äitiään sanottiin vain mammaksi. Kesät olivat alle kouluikäiselle pikkutytölle ikimuistoisia niin hyvässä kuin pahassakin. Tyttö oppi uimaan uimakoulussa, näki ensi kertaa Ukko-Pekan sillan ja pääsi joka päivä ravintolaan. Toisaalta vieraiden neitien käytöskoulu oli armoton.
Turussa ja Porissa asuvat neidit vuokrasivat molempina kesinä huoneen Naantalin keskustasta. Ensimmäisenä vuonna ikkunat olivat Kaivokadulle ja toisena vuonna kirkkopuistoon päin.
– Toisena vuonna huone oli sellaisessa talossa, jossa oli myös lyhyttavarakauppa. Me asuimme sen kaupan yläpuolella. Jossain vaiheessa kesää keksin mennä kauppaan kuluttamaan aikaani sillä aikaa kun tädit lukivat kirjojaan. Sain siellä kaikkea pientä puuhaa, kuten nappirivien ja lankakerien järjestämistä, hän muistelee.
Romanttinen kaupunki täynnä ravintoloita
Naantali oli niinä vuosina pikkutytön silmin katsottuna romanttinen kesäkaupunki.
– Siellä oli todella paljon muitakin kesäasukkaita. Heidät erotti hyvin paikallisista, sillä lähes kaikki rouvat kulkivat päivänvarjojen kanssa.
Naantali oli jo silloin täynnä ravintoloita.
– Mekin söimme joka päivä ravintolassa, sillä meillä oli vuokrattuna vain yksi huone. Kotona söimme vain aamiaisen ja iltapalan. Silloin opin juomaan hopeateetä, eli kuuma vettä, johon laitettiin joukkoon kermaa. Neidit joivat ihan oikeaa teetä. Sitten teimme usein apposia, eli keitimme vedessä herneenpalkoja, kastoimme ne voisulaan ja vedimme hampaiden läpi. Mahdollisista madoista ei saanut puhua mitään, hän muistelee.
Naantalin Hovi olisi ollut kesäasukkaiden lähin ravintola, mutta se oli niin huonossa maineessa, etteivät neidit suostuneet menemään sinne. Sen sijaan Kaivohuoneella he söivät usein.
– Minulle opetettiin kaikki hienot ruokailutavat. Kaikki yritin syödä, mitä annettiin, mutta välillä meinasin kuolla, kun ruoka oli niin kamalaa. Joka kerta syötiin kolme ruokalajia. Kerran sain alkuruuaksi lihaliemen, jonka päälle oli rikottu raaka kananmuna. Yritin viimeiseen asti siirrellä kananmunaa kepon reunalta toiselle, kunnes tädit huomasivat sen ja sekoittivat sen lihaliemen joukkoon. Muistan vielä, että se annos tarjoiltiin sellaisesta metallisesta kauniista jalallisesta keposta.
Ravintolassa hänelle opetettiin myös, miten aivastus pidätetään, sillä aivastaminen oli rahvaanomaista.
– Se onnistuu, kun painaa peukalon kynnellä pikkusormen kynsinauhaa. Sama temppu toimii edelleen!
Kohokohtina savikylpylä ja Unikeonpäivä
Naantalin rannassa oli silloin savikylpylä. Kylpylässä käynti kuului neitien kesään.
– Minä sain aina kylpylään mukaan suklaarusinapussin, jotta aikani kului, sillä aikaa, kun tädit makasivat hauteissaan. Savihoitojen jälkeen he kävivät uimassa uimalaitoksessa, eli merivedessä, mutta niin, että siinä oli seinät ympärillä. Siellä oli miesten ja naisten puoli erikseen.
Myös Unikeonpäivät ovat jääneet hänelle hyvin mieleen.
– Ensimmäisenä vuonna minut puettiin peikkotytöksi. Minulle tehtiin puku valkoisesta jauhosäkistä ja häntä palmikoitiin paperinarusta, jonka päässä oli iso punainen rusetti. Sitten tehtiin vielä pisamat naamaan hiilellä.
Myös muut lapset olivat pukeutuneet hauskoihin asuihin, aikuiset puolestaan hienoihin vaatteisiin.
– Tädeillä oli yllään kesäkretongit eli kukalliset mekot, joissa oli leveä silkkivyö ja päivänvarjot. Unikeon kulkueeseen liityimme omalta portiltamme. Kulkuetta johti trumputtaja.
Tiukka päiväohjelma
Kesälapsen päivät noudattelivat tiukkaa kaavaa. Aamiaisen jälkeen käytiin päiväkävelyllä, joka loppui ravintolassa syömiseen. Sen jälkeen oli päivälepo. Levon jälkeen lähdettiin iltapäiväkävelylle.
– Naantalin rannassa oli silloin jo se sama pieni kioski. Sain siitä kioskista jätskin joka päivä. Tädit puolestaan joivat iltapäiväkahvit viereisessä kahvilassa. Heillä ei ollut Naantalissa juurikaan tuttuja, mutta jos he pysähtyivät jonkun kanssa juttelemaan, he esittelivät minut kesälapsekseen ja sen jälkeen minun oli määrä seistä kolmen metrin päässä odottamassa.
Tädit eivät olleet uskonnollisia, joten kirkossa ei käyty.
– Toisena kesänä, kun ikkunamme olivat kirkkopuistoon päin, tädit tekivät kirkkoon kulkeville ihmisille kiusaa ripustamalla mamman villahousut kuivumaan ikkunalle joka sunnuntaiaamu.
Kirkkopuiston reunassa oli tenniskentät.
– Tennis oli silloin harvinaista ja sitä pelattiin aina valkoisissa vaatteissa. Saatoin tuntitolkulla istua ja katsoa kun ihmiset pelasivat. Minulla oli paljon aikaa sillä välin, kun tädit lukivat kirjojaan. Kirjallisuudesta myös keskusteltiin koko ajan, politiikasta ei koskaan.
Jännittävä, mutta mukavaa
No miten tyttö sitten päätyi kesälapseksi ventovieraaseen perheeseen?
– No se tapahtui niin, että isäni oli keväällä kunnostamassa neitien puuvenettä Kuparivuoren rannassa ja minä olin mukana. Silloin Kaisa-täti kysyi, haluaisinko tulla heille kesälapseksi. Kyllä minua hirveästi jännitti ensimmäisenä kesänä, mutta oli minulla varmasti kivaa, koska menin myös seuraavana kesänä.
Vene oli kesällä kunnossa ja venepaikka aivan Kaivohuoneen edessä.
– Kävimme paljon soutelemassa. Teimme eväsretkiä Väskin saarelle. Silloin ei ollut mitään Muumimaailmaa. Kaisa souti, Anna ja mamma istuivat päivänvarjojensa kanssa veneen takaosassa ja minä matkustin veneen lattialla.
Janica Vilen
– Muokattu 15.8. klo 15.10 Naantalin savikylpylän sijainti.
