Mili Prusi Naantalista ja Sari Palmunen Turusta kertovat tarinansa tuodakseen toivoa ja valoa muiden lapsen menettäneiden raskaaseen arkeen.
NUMMI. Torstaina 24. marraskuuta klo 17.30–19.30 Turussa Nummen seurakuntakodissa tavataan lapsen menettäneiden keskusteluillan merkeissä. Tilaisuuden järjestävät Lounais-Suomen Mielenterveysseuran Feeniks-työ, Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymä, Turun Kaupunkilähetys ry/ Senioripysäkki ja Käpy – Lapsikuolemaperheet ry.
Paikalla vertaistukea tarjoavat esimerkiksi naantalilainen Mili Prusi ja turkulainen Sari Palmunen, jotka menettivät lapsensa aivan yllättäen.
– Oman lapsen hautaaminen on pahinta mitä voi ajatella. Täysin siitä ei varmasti koskaan selviä, mutta sen kanssa voi oppia elämään, he sanovat.
Jokainen lapsen menetys on liikaa, oli kyse sitten sairaudesta, tapaturmasta tai itse aiheutetusta kuolemasta.
Prusin kohdalla kyse oli onnettomuudesta.
– Poikani Viljami menehtyi Naantalissa vuonna 2009 sattuneessa tulipalossa, joka vei yhteensä viiden nuoren hengen, Prusi taustoittaa.
Palmusen kohdalla taas itsemurhasta.
– Mikko-poikani teki itsemurhan kaksi ja puoli vuotta sitten. Emme ikinä saa tietää, miksi hän sen teki. Minkäänlaisia ennusmerkkejä ei ollut, Palmunen kertoo.
Arkielämästä voimaa
Prusin mukaan läheiset, mies ja kaksi tytärtä mukaan luettuna, ovat pitäneet hänet raiteillaan.
– Mielialanvaihtelut ovat yleisiä ja niitä tulee laidasta laitaan, hän miettii.
Eniten heidän perheensä tapauksessa satutti se, että pojan kuolemasta tuli niin julkista.
– Suruaika lykkääntyi kaiken sen hässäkän keskellä, Prusi harmittelee.
Sekä Palmunen että Prusi sanovat, että lapsen menetys on muuttanut heitä ihmisinä.
– Sitä oppii, että pienistä asioista ei kannata murehtia ja antaa helpommin niin omia kuin muidenkin virheitä anteeksi, he summaavat.
– Alkuun oli vaikea käsittää ja suututtikin, miten jotkut voivat valittaa sellaisista asioista, jotka tuntuivat itsestä todella vähäpätöisiltä, Palmunen jatkaa.
Ripaus toivoa tulevaan
Palmunen on menetyksen jälkeen kokenut, että hänen on tehtävä jotain konkreettista nuorten itsemurhien ennaltaehkäisemiseksi.
– Pidän aiheesta luentoja, joiden on tarkoitus toimia tukimuotona saman kokeneille ja ennen kaikkea ennaltaehkäisynä, ettei muille kävisi näin, Palmunen sanoo.
Puhuminen parasta lääkettä
Prusi ja Palmunen rohkaisevat läheisensä menettäneitä osallistumaan vertaistukiryhmiin.
– Meille asiasta puhuminen on toiminut parhaana terapiamuotona. Erityisen tärkeää on päästä keskustelemaan sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat kokeneet saman. Sen sijaan terapeutin vastaanotolta emme kokeneet saavamme apua, sillä vastakaiku puuttui, he toteavat.
– Siinä ei ainakaan menetä mitään, kun tarttuu tarjolla olevaan tukeen. Vaikka ei olisikaan puhelias tai muuten avautuisi helposti muille ihmisille, suosittelemme ryhmiin osallistumista. Ei ole edes pakko itse puhua, koska jo vertaistuen kohtaamisesta ja kuuntelemisesta on apua, he lisäävät.
Palmusen tavoitteena on toimia vertaistukiryhmän vetäjänä, kunhan tammikuussa alkava ryhmänvetäjän kurssi on suoritettu. Prusi sen sijaan on jo toiminut yksilövertaistukijana.
– Tarkoituksenamme on auttaa muita samassa tilanteessa olevia vanhempia. Haluamme välittää eteenpäin sitä tukea, jota itse aikanaan saimme vertaistukiryhmiin hakeutuessamme, he selittävät.
Ryhmään hakeutumiseen ei ole ehdotonta aikarajaa, mutta menetyksestä on hyvä olla kulunut sen verran aikaa, että jaksaa surunsa keskellä kuunnella myös muiden tarinoita ja kokemuksia. Ennen ryhmiin hakeutumista suositellaan keskustelukäyntejä kriisityöntekijän kanssa ja tarvittaessa yksilövertaistukea.
Oikeus iloon
Keskustelulla Palmunen ja Prusi toivovat hälventävänsä häpeän tunnetta, joka usein lapsen kuolemaan liittyy.
– Ihmisluontoon kuuluu usein jossittelu, ja varsinkin vanhempana sitä syyttää itseään liian helposti. Syyttely ei kuitenkaan johda mihinkään eikä tuo lasta takaisin, he pohtivat.
He muistuttavat, että elämän on jatkuttava. Ilosta ja huumorista ei saa luopua, vaikka se tuntuisi kuinka vaikealta.
– Emme usko, että menehtyneet lapsemme haluaisivat nähdä meitä huonossa jamassa. Meidän tulisi iloita niistä hetkistä, jotka saimme jakaa heidän kanssaan, sekä pitää huolta perheenjäsenistämme, he huomauttavat.
Katariina Mäkinen-Önsoy
