Maskun seurakunnan diakoniatyöntekijät Johanna Reunamo, Marja Laihi ja Sirkku Sinkkonen sekä kirkkoherra Jouko Henttinen johdattelevat diakoniatyön historiaan sekä Maskussa että yleisesti ja kurkistavat samalla myös auttamiskulttuurin tulevaisuuteen.
MASKU. Maskussa kokoonnutaan sunnuntaina 25. syyskuuta kirkkoon juhlimaan Maskun seurakunnan diakoniatyön satavuotista historiaa. Juhla alkaa messulla klo 10. Kaikille avoin juhla jatkuu seurakuntatalolla lounaan ja ohjelman parissa. Juhlapuheen diakoniatyön historiasta pitää kirkkohistorian dosentti Mikko Malkavaara.
Diakoniatyö on ollut osa kirkon virallista toimintaa vuodesta 1913 lähtien. Vuonna 1943 diakoniavirka on tullut lakisääteiseksi. Tällä välillä diakoniatyö on aloitettu kaikissa seurakunnissa – Maskussa heti etunenässä tasan sata vuotta sitten.
Maskun seurakunnan ensimmäisenä diakonissana aloitti Elsa Harainen 24.9. vuonna 1916.
– Alun perin diakoniatyö oli sairaanhoitoa. Diakonissat kulkivat talosta taloon polkupyörällä tai suksilla sairaanhoitajan reppu selässä, kertoo Maskun diakoniatyöntekijä Sirkku Sinkkonen.
Diakonissan piti olla naimaton ja hänen myös edellytettiin asuvan seurakunnassa ja olevan aina tavoitettavissa. Myöhemmin diakoniatyöntekijät olivat kunnan ja seurakunnan yhteisesti palkkaamia ja tekivät edelleen kotisairaanhoitoa, kunnes vuonna 1972 tuli kansanterveyslaki. Silloin syntyivät terveyskeskukset, joiden myötä myös diakoniatyö sai nykyisen muotonsa.
– Nyt diakoniatyö on vähemmän sairaanhoitoa ja enemmän kohtaamista ja etsivää auttamistyötä: yksinäisyyden helpottamista, kuuntelemista, palveluohjausta ja tukilomakkeiden täyttämistä yhdessä, diakoniatyöntekijät luettelevat.
Samalla diakonissojen rinnalle ovat tulleet diakonit. Diakonissoilla on sairaanhoitajan tutkinto. Diakonit taas saavat sosiaalipuolen koulutuksen. Tällä hetkellä Maskun kolmesta diakoniatyöntekijästä Marja Laihi on diakonissa. Sirkku Sinkkonen ja Johanna Reunamo ovat diakoneja.
90-luvun lama vaikuttaa edelleen
70-luvun kansanterveyslain jälkeen suurin muutos diakoniatyöhön tuli 90-luvun laman aikaan. Silloin diakoniatyöltä haettiin paljon taloudellista tukea ja toiminta olikin pitkälti avustusten jakamista. Silloin myös kirkon ruoka-apu yleistyi.
Välillä kirkon diakoniatyötä on kritisoitu sisältä päin siitä, että se on jämähtänyt 90-luvun malliin.
– Diakoniatyön ei kuuluisi olla sosiaalityön jatke. Rahallisten avustusten sijaan meidän ykkösjuttu onkin se, että me voimme antaa aikaa enemmän kuin sosiaalitoimi. Pyrimme aina istumaan ihmisen kanssa rauhassa ja keskustelemaan hänen asioistaan kokonaisvaltaisesti. Ja sitten autamme ihmistä auttamaan itseään, Sinkkonen kertoo.
Diakoniatyön tehtävä on ohjata väliinputoajia takaisin yhteiskunnan rattaisiin.
– Kun tulee taloudellista apua tarvitseva asiakas, katsomme yhdessä, saako hän kaikki mahdolliset tuet, jotka hänelle kuuluu, emmekä heti lyö avustuspakettia käteen, selittää Reunamo.
Nykyajan ongelmat ovat moninaiset
Erilaiset kriisit ovat suurimpia syitä hakea apua diakonialta: esimerkiksi ero, huoltajuuskiistat, työttömyys, yksinäisyys ja päihdeongelmat ovat tavallisia syitä.
– Yleensä kaikki instanssit on jo koluttu, kun ihminen tulee meille. Mukana on kenkälaatikollinen maksamattomia laskuja ja ongelmat ovat kasvaneet suuriksi, kertovat diakoniatyöntekijät ja kannustavatkin ihmisiä hakemaan apua aikaisemmin.
Maskussa suurin osa diakoniatyön asiakkaista on perheitä, mikä johtuu Maskun väestörakenteessa. Monissa muissa seurakunnissa yksinäiset vanhukset ovat tyypillisimpiä asiakkaita.
Kirkkoherra Jouko Henttinen muistuttaa, että diakoniatyön apua voi tarvita sellainenkin perhe, jolla on ulkoiset puitteet kunnossa.
– Voi olla hyvät työpaikat ja hieno omakotitalo ja silti arkielämässä voi olla jokin kriisi, joka horjuttaa koko pakettia, hän sanoo.
Työttömyyden aiheuttama hätä näkyy paljon myös Maskussa. Lisäksi sairaudet – omat ja läheisten – tuovat usein mukanaan kriisin, johon tarvitaan apua perheen ulkopuolelta.
Erityisesti tällä vuosikymmenellä yleistyneitä kriisejä ovat muun muassa peliriippuvuus, pikavippien aiheuttama taloudellinen ahdinko ja hometaloissa asuminen tai työskenteleminen. Usein sisäilmaongelmista kärsivät päätyvätkin lopulta sairaslomalle masennuksen takia, jos heidän oireitaan ei olla otettu ajoissa vakavasti.
Diakonian tulevaisuus verkossa?
Maskussa on kolme palkattua diakoniatyöntekijää, mutta myös jokainen seurakuntalainen voi tehdä diakoniaa, sillä diakonia tarkoittaa yksinkertaistetusti auttamista.
Maskun, Nousiaisten ja Mynämäen seurakunnat kokoontuvat lokakuussa pohtimaan mahdollisuutta liittyä verkkoalustaan: www.vapaaehtoistyö.fi.
– Siellä kunnat, seurakunnat ja yhdistykset voivat etsiä vapaaehtoisia erilaisiin tehtäviin tai tehdä keräyksiä. Se on tavallaan vapaaehtoistyöpankki, josta jokainen voi löytää itselleen sopivan tavan auttaa, selittää kirkkoherra Henttinen.
Verkko on muutenkin diakoniatyössä nykyaikaa.
– Voit laittaa verkossa vaikka keskellä yötä avunpyynnön diakonille. Enää ei tarvitse odottaa virka-aikaa tai soittaa puhelimella, Reunamo sanoo.
Poliittista ja kansainvälistä diakoniaa
Kirkkoherra nostaa keskusteluun myös poliittisen diakonian.
– Diakoniatyöntekijöitä sitoo erityinen vaitiolovelvollisuus asiakkaidensa asioista, mutta yleisellä tasolla heidän täytyy nostaa asioita esiin. Diakoniatyöntekijät eivät voi pelätä sitä, että astuvat jonkun poliittisen puolueen varpaille, kun on kyse ihmisten hädästä, kirkkoherra linjaa.
Lisäksi seurakunnissa tehdään kansainvälistä diakoniaa.
– Sitä on esimerkiksi yhteistyö kirkon ulkomaanavun kanssa. Järjestämme keräyksiä ja kolehteja ja teemme esimerkiksi vauvan nuttuja ja Äiti Teresa -tilkkupeittoja ompelupiireissä, kertoo Reunamo.
Oma jaksaminen ja usko puhuttavat
Diakoniatyöntekijät kantavat harteillaan usein monen perheen ongelmia ja murheita. Joskus työasiat eivät jää töihin, vaan seuraavat mielessä kotiin.
– Jos on ollut samankaltainen tilanne omassa elämässä, voi olla vaikeita hetkiä. Jos on vaikka menettänyt läheisen ja surutyö on kesken, se tulee väistämättä mieleen, kun tukee asiakasta tämän surutyössä, selittää Sinkkonen.
Marja Laihilla on ollut ammatillisia riittämättömyyden tunteita, mutta hän on keksinyt myös keinot niistä selviämiseen.
– Alkuun ajattelin, että apua, en pysty hankkimaan hänelle sitä enkä tätä. On ollut tärkeää hyväksyä, etten pysty eikä minun tarvitse parantaa kaikkea. Ongelma ei ole tullut yhdessä yössä, eikä sitä tarvitse yhdessä yössä ratkaista. Meidän ei tarvitse pelastaa koko maailmaa, se on jo kerran pelastettu. Voimme silti kulkea ihmisen rinnalla sen tietyn matkan, hän kommentoi.
Seurakunnan diakoniatyöltä voi hakea apua, vaikka ei kuuluisi seurakuntaan. Kriisin ei tarvitse olla hengellinen, kenenkään uskon määrää tai laatua ei seurakunnassa kysytä.
Janica Vilen
