Keräsimme viime kevään Länsikeskustreffeillä juttuvinkkejä. Yksi lukijamme toivoi, että kirjoittaisimme jalkapallovanhemmuudesta – Länsikeskuksessa kun on aktiivista nappulaliigatoimintaa, ja lasten harrastuksista tulee usein koko perheen harrastuksia. Mitä lasten harrastukset vaativat vanhemmilta? Millaista tukea lapsi tarvitsee? Entä, miten toimii hyvä yhteistyö valmentajan kanssa? Löysimme paikallisen äidin kertomaan oman perheensä linjanvedoista.
HARRASTUKSET. Turussa Länsikeskuksen kupeessa asuu Lehtosen perhe, jonka arki on aikataulutettu tiukasti. Äiti Seija-Maria on työyhteisövalmentaja, joka toimii myös taitoluistelun lajivalmentajana ja kouluttajana. Lisäksi hän osallistuu aktiivisesti lastensa harrastuksiin yhdessä Turkka-isän kanssa. 14-vuotias Adonika harrastaa yleisurheilua ja 10-vuotias Anssi jalkapalloa.
– Aikataulut ovat meidän arkeamme. En ajattele, että se olisi kiirettä ja stressiä, sillä me olemme itse valinneet, että lapset saavat harrastaa. Tietysti se vaatii suunnittelua ja sopimista. Joskus ollaan myöhässäkin. Silloin sanon lapselle, että se ei ole sinun syy, vaan minun syy. Ja toivon valmentajien ymmärtävän, että lapsi ei halua myöhästyä. Vaikka harrastukseen sitoudutaan ja yritetään olla ajoissa, niin aina ei onnistuta, Seija-Maria kertoo.
Muutenkin hänen mielestään lasten harrastukset vaativat yhteistyötä valmentajien ja kodin välillä. Hänellä on yhteistyöstä kokemusta sekä vanhemman että valmentajan näkökulmasta.
Valmentajana Seija-Maria toivoisi vanhemmilta puheeksiottamisen taitoa ja maltillisuutta.
– Kun on asioita, jotka mietityttävät, niistä tulisi kysyä heti ja mieluiten kasvotusten. Sähköposteihin jää tulkinnan varaa sanojen välille ja siitä voi tulla väärinymmärryksiä. Lisäksi tarvitaan malttia. Olisi hyvä antaa jokaisen edetä omalla polullaan rauhassa. Valmentajana pyrin aina siihen, että kaikki oppivat uutta ja saavuttavat oman parhaansa, hän sanoo.
– Jos taas otan vanhempana yhteyttä valmentajaan, asiani koskee terveyttä, ajankäyttöä tai jotain muuta perheen kannalta merkityksellistä. Valmentaja valmentaa ja tekee siinä parhaansa. En minä rakennusmestarillekkaan mene kertomaan, miten talo kannattaa rakentaa. Vanhemman tehtävä taas on kasvattaa ja huolehtia lapsen kokonaisvaltaisesta jaksamisesta, hän kertoo heidän perheensä linjauksesta.
Kaikki tekevät parhaansa
Jos vanhemmat alkavat pohtia valmennuksellisia asioita kotona ja puhuvat toista kuin valmentaja harjoituksissa, lapsi alkaa kuulla ristiriitaista viestintää, mikä taas voi hämmentää ja vaikeuttaa treenejä.
– Yritän muistaa sen, että kaikki tekevät parhaansa niistä lähtökohdista, jotka heillä on: vanhemmat, lapset, valmentajat ja tuomarit. Minusta on esimerkiksi hienoa, että lasten peleihin tulee nuoria tuomareita harjoittelemaan tuomarointia. Sitä tehdään varmasti palosta lajia kohtaan. Siksi on minulle täysin vieras ajatus, että tuomari ei yrittäisi tuomaroida oikein. Silti jotkut saattavat peleissä huudella heille, hän harmittelee.
Seija-Maria käy mielellään peleissä ja kisoissa, joissa yleisöstä lähtee ääntä, sillä kannustaminen on hänen mielestään tärkeää – eikä vain oman lapsen, vaan koko joukkueen. Ja kyllä hän voi hurrata silloinkin, kun vastustajan maalivahti tekee vaikka hienon torjunnan.
Suuret tunteet kuuluvat harrastuksiin
Lehtosten molemmat lapset ovat käyneet pieninä muskarissa ja päätyneet urheilun pariin omasta kiinnostuksestaan.
– Olen iloinen siitä, että liikunta on yksi harrastus, ihan perusterveyden kannalta. Lisäksi pidän harrastamista ylipäänsä tärkeänä, sillä harrastuksen kautta sosiaalinen kanssakäyminen on konkreettista. Yksilölajeissakin harjoitellaan pienryhmissä. Lisäksi harrastaminen on tunteiden harjoittelua ja hallintaa. Urheilussa ja yhtälailla muissa harrastuksissa tunteet ovat aitoja ja joskus suuriakin, hän sanoo.
Onnistumisissa vanhempien on yleensä helppo elää ja iloita mukana, mutta epäonnistumisten kohdalla tukeminen on vaikeampaa.
– Myötäeläminen on tärkeää, ja toisaalta ajatus siitä, että meni miten meni, niin aamulla mennään kouluun. Arki pyörii, vaikka tulisi suuriakin pettymyksiä. Seuraavat harjoitukset tulevat, oli tulos mikä tahansa. Kuitenkin pettymykselle ja surullekin täytyy antaa tilaa, eikä ainakaan sanoa, että ei se haittaa. Kun kyllä se joskus haittaa, hän pohtii.
Hän ei myöskään ajattele, että harrastuksissa pitäisi aina olla kivaa.
– Tietysti pääsääntöisesti täytyy nauttia siitä, mitä tekee, mutta vastaan tulee myös vaikeita päiviä. Nekin kuuluvat harrastamiseen. Vanhemman kannustus on tärkeää nimenomaan niinä päivinä, kun lapsi ei jaksaisi tai viitsisi, hän uskoo.
Pienestä suureen ja sukupolvesta toiseen
Vanhemman rooli muuttuu todella paljon lapsen kasvaessa. Aluksi huolehditaan siitä, että lapsi on oikeassa paikassa oikeaan aikaa ja oikeilla varusteilla. Mitä enemmän ikää tulee, sitä enemmän lapsi voi ottaa vastuuta.
– Yläkoululainen ottaa jo paljon vastuuta omasta harrastuksestaan ja kulkee vaikka pyörällä harjoituksiin. Vanhemman tehtävä on joka tapauksessa olla takana tukipilarina, Seija-Maria pohtii.
Hän aloitti itse 6-vuotiaana taitoluistelun ja sai vanhemmiltaan paljon tukea.
– Äiti hoiti ruokahuollon ja vaatehuollon. Isä taas enemmän kuljetti. Kun sunnuntai-iltana tultiin kotiin, niin oli kakku valmiina. Puhelimia ei ollut, eikä vanhemmat tienneet tuloksista mitään. Kakku tuli siis aina oli tulos mikä tahansa, muistelee Seija-Maria.
Kaikki samaa vanhemmuutta
Myös vanhempien tekemä vapaaehtoistyö kuuluu vahvasti lasten urheiluun. Seija-Mariakin on menossa taas ensi vuonna taitoluistelun MM-kisoihin vapaaehtoiseksi. Lastensa harrastuksissa hän ja Turkka vetävät yhtä köyttä muiden vanhempien kanssa esimerkiksi kuljetusten suhteen. Lisäksi vanhemmat leipovat ja touhuavat monenlaista urheilun lomassa.
Termi jalkapallovanhemmuus on hänen mielestään kuitenkin turha.
– Ei ole jalkapallovanhemmuutta tai yleisurheiluvanhemmuutta, vaan ihan vain vanhemmuutta. Kyse on kuitenkin lapsen harrastuksesta, ei aikuisen. Itselleni on ollut ihan tietoinen päätös, että tuen lapsiani heidän harrastuksissaan äitinä. Se on ollut helppoa, koska oma lajini on taitoluistelu. Silloin, jos tuntee lajin hyvin, on ehkä suurempi kiusaus osallistua harjoitteluun, hän pohtii.
Janica Vilen
