HISTORIA. Vanhoissa 1700-luvun käräjäpöytäkirjoissa tulee paikoin näkyville taikauskonkin vaikutuksia. Mynämäen ja Lemun käräjien asiakirjoista voi nähdä, kuinka noitauskoa ilmeni: Voitiin puhua miehen tulleen noidutuksi suden hahmoon, vähän niin kuin joissakin kansantarinoissa.
Vanha suullinen kansanperinne oli joillekuille tärkeä osa maailmankuvaa vielä 1700-luvulla valistusajalla. Kansanperinteen outoja uskomuksia kierteli suupuheina, tosinakin esitettyinä. Asiakirjat osoittavat, että käräjillä Mynämäellä vuonna 1731 tuotiin uskottavana asiana esille miehen muuttuminen sudeksi.
Mynämäen ja Lemun käräjät maaliskuussa 1731 pidettiin Mynämäellä Lempiskallion kylässä nimismiehen talossa Ketolassa. Niillä käräjillä oli muiden juttujen ohella esillä seudulla asuneen Matts Krapa –nimisen miehen kuolemansyyn tutkiminen. Krapa oli kai tykkänään kadonnut. Hänet oli nähty elossa vuosien 1711–12 tienoilla. Krapan poika sotamies Matts Mattsson sanoi käräjillä isänsä joutuneen noitakeinojen uhriksi. Sotamies Matts katsoi tietävänsä, mitä oli tapahtunut. Hän sanoi isänsä tulleen muutetuksi suden hahmoon. Se noituminen oli, hän väitti, Voiluodossa tai Antilassa asuvan Brita Johansdotterin tekoa. Ei voida tietää, syyttikö sotamies vain pahasta tahdosta, vai uskoiko hän itse siihen, mitä väitti. Syytöksen esittäminen osoittaa kuitenkin, että hän arveli sudeksi noitumista pidettävän mahdollisena.
Koska Matts Krapan vaiheita tutkittiin Mynämäen ja Lemun käräjissä, hänet lienee viimeksi nähty elossa niiden alueella. Hänen poikansa asuinpaikasta ei ole tässä tietoa. Väitettyyn noitaan liitetyt Voiluoto ja Anttila tarkoittanevat Rauman lähellä vierekkäin sijaitsevia kyliä.
Käräjillä merkittiin tästä myöhäisestä noitajutusta pöytäkirjoihin, että se on siirretty hovioikeudelle. Jutun ratkaisevasta käsittelystä tehdyt pöytäkirjat ovat varmaankin sittemmin hävinneet hovioikeuden paperien mukana Turun palossa.
Taikausko ja järkeisajattelu vastatusten
Lähtökohtana sotamies Matts Mattsonin kuvitelmille sudeksi muuttamisesta olivat varmaankin olleet ikivanhat uskomukset. Suomessa olivat 1600-luvulla yleisiä kuvitelmat noitatempuista, joilla ihminen voitiin muuttaa eläimeksi. Turun piispa Johannes Gezelius vanhempi (1615–1690) kirjoitti luonnontieteen oppikirjassaan, että sellaisiin kuvitelmiin ei ole uskomista. Hän teroitti kirjassaan, että noidat eivät saata muuttaa itseään kissoiksi ja susiksi.
Myöhemmin Elias Lönnrot on kirjoittanut lapsuutensa aikaisista susipuheista. Oli tiedetty kadonneesta miehestä, jonka huhuttiin liikkuvan suden hahmossa. Lönnrot kertoi itsekin lapsena uskoneensa, että ihminen voidaan muuttaa sudeksi. Vuonna 1839 hän arveli joidenkin uskovan yhä, ”että ihmisiä taitaan noidilta eli loihtioilta muuttaa susiksi ja muiksi metsän eläviksi”. Lönnrot käytti nimitystä ihmissusi, mikä on yleistynyt taruolennon suomenkieliseksi nimitykseksi.
Kansainvälinen tarina-aihelma
Sudeksi muutettu mies on vanhojen tarinoiden aineksena monissa maissa. Sudeksi muuntuminen on niissä yleensä riesa, joskus samalla rangaistus.
Merimaskussa ennen kerrotussa vanhassa ihmissusitarinassa noita-akkaa pyydetään rahavarkautta selvittämään. Noita ilmoittaa voivansa muuttaa varkaan sudeksi, ja sen tekeekin. Varas, nuori poika, elää sen jälkeen yhtenä hukkana susilaumassa. Seitsemän vuotta taian voima kestää ja sitten haihtuu. Noiduttu palautuu ihmiseksi, mutta suden häntä hänelle jää. Tällaisia tarinoita ei välttämättä oltu aiottu tosina kerrottaviksi. Niiden sisältö kuitenkin kiehtoi ja säväytti kuulijaa.
Vanhassa tanskalaisessa tarinassa mies muuttuu aika-ajoin sudeksi, mutta taikakeinolla muodonmuutokset saadaan lakkaamaan; ihmissusi jää ihmismuotoonsa. Hollantilaisessa kansantarinassa pormestarin palvelija liikkuu suden hahmossa, ja häntä ammutaan sutena nuolella kylkeen. Tarinan palvelija kuolee nuolen tekemään haavaansa, ihmiseksi muututtuaan.
Kuvitelma sudeksi muuttuvista ihmisistä on säilynyt nykyaikaan parhaiten kirjailijoiden ja elokuvantekijöiden ihmissusi-aiheisissa luomuksissa. Niistä Aino Kallaksen romaani Sudenmorsian on Suomessa yksi tunnetuimpia.
Esa Laukkanen
