Kaarinan Nuorisoteatteri: Homo!
Käsikirjoitus: Pirkko Saisio
Sävellys: Jussi Tuurna
Ohjaus: Heini Vahtera
Lavastus: Sini Kujala, Anu Orvasto-Helin, Teemu Paavilainen
Puvustus: Minea Lehtinen
Valosuunnittelu: Paul Damade
Musiikin sovitus: Antti Ainola
Koreografia: Anna Hellsten
Maskeeraus: Tara Karim
TEATTERIARVIO. Kaarinan Nuorisoteatterin esittämä musiikkinäytelmä Homo! sai ensi-iltansa perjantaina 1. huhtikuuta. Yleisö oli myyty heti ensimmäisestä kohtauksesta asti – sellaisella intensiteetillä nuoret valtasivat lavan, jolle heidät johdatteli näytelmän keski-ikäinen näkökulmahenkilö Veijo, jota näytteli niin ikään keski-ikäinen Urpo Helenius. Uskoakseni Heleniuksen valinta näytelmän näkökulmahenkilön rooliin nuorten keskelle auttaa myös aikuisempia katsojia saamaan otteen näytelmästä, jonka itsestään selvä tarkoitus on osoittaa ja karistaa yhteiskunnassa vallitsevia ennakkoluuloja. Näytelmän roolihahmojen kanssa saadaan nauraa paitsi sukupuolten ja sukupolvien myös ennen kaikkea seksuaalisuuksien eroille.
Näytelmän tarina rakentuu Teräksen perheen ympärille. Perheen koti-isä ja näytelmän näkökulmahenkilö Veijo (Urpo Helenius) käy terapiassa puhumassa miehiin liittyvistä tunteistaan. Äiti Hellevi (Vehka Liimatainen) on kristitty kansanedustaja, joka käy tv:ssä laukomassa ennakkoluulojaan homoudesta. Perheen tytär Rebekka (Roosa Lumme) opiskelee yliopistolla geeniteknologiaa ja kyseenalaistaa aktiivisesti äitinsä arvoja. Lisäksi perheessä on au pair, Moritz (Antti Saarikallio), joka herättää kaikissa perheenjäsenissä romanttisia tunteita. Moritz itse taas rakastuu Atikiin (Niko Santanen), joka painii Islamin uskonsa ja homoutensa välillä.
Käsikirjoitus on mielenkiintoinen: vaikka käsittelyyn tulee paljon politiikkaa, sortoa, väkivaltaa ja ennakkoluuloja, on näytelmässä myös kosolti rakkautta ja huumoria, joka tavoittaa katsomosta vuoroin jokaisen.
Näytelmän kantaesitys nähtiin Kansallisteatterissa vuonna 2011. Oli upeaa nähdä, miten Kaarinassa pystyttiin välittämään katsojille samat asiat vain 11 näyttelijällä ja huomattavasti pienemmällä budjetilla ja puitteilla.
Erityisesti kiitoista ansaitsee onnistunut casting ja näyttelijätyö. Parikymppinen Vehka Liimatainen on kehonkieltään myöden pystynyt omaksumaan keski-ikäisen fundamentalistin roolin. Musikaalin päätähti, Moritzia näyttelevä 22-vuotias Antti Saarikallio, ei jätä ketään kylmäksi: Hän katsoo yleisöä suoraan silmiin, tanssii taitavasti voimalla ja herkkyydellä, poseeraa kuin Michelangelon Daavid ja välittää tunteita sellaisella taidolla, ettei ikinä uskoisi, että hänellä on näyttelemisestä kokemusta vasta muutaman näytelmän verran. Myös bändin puolelta nähtiin huikeita näyttelijäsuorituksia: Antti Ainola ja Kaarlo Forsman valloittivat niin muusikoina kuin näyttelijöinäkin.
Laulutaidoillaan hurmaavat erityisesti alle parikymppiset Rebekkaa näyttelevä Roosa Lumme ja Atikia näyttelevä Niko Santanen, joiden duetto onkin koko näytelmän kohokohta. Laulajien lauluäänet resonoivat yhdessä sellaisella voimalla, että kylmiltä väreiltä ei voinut välttyä.
Antti Ainolan sovittama musiikki ansaitsee muutenkin kiitosta. Kappaleita oli sovitettu kekseliäästi nuorisoteatterin näyttämölle sopiviksi. Ooppera jäi tässä versiossa taistolaislaulujen ja diskon jalkoihin ja ehkä hyvä niin. Jos Kansallisteatterissa nähtiin yli kolmituntinen ja spektaakkelimainen homo-ooppera niin KaNuTe tarjoili puolestaan reilut pari tuntia kabareeta. Enemmän voimaa olisin kaivannut ainoastaan näytelmän nimikkobiisiin Ecce homo! (katso ihmistä), jossa sanoitetaan samalla koko näytelmän sanoma. Se olisi ansainnut vähän lisäbuustia.
Näytelmää oltiin onnistuttu tiivistämään hienosti ilman, että mitään tarinan kannalta oleellista jäi pois. Erityiskiitos ohjaaja Heini Vahteralle hyvästä tiivistyksestä ja myös siitä, ettei näytelmän raiskauskohtauksella lähdetty mässäilemään. Tiivistyksestä huolimatta tämäkin versio oli vielä intertekstien runsauden sarvi: katsojien tulkintaa ohjaamaan tarjoiltiin intertekstejä Charles Baudelairen Pahan kukat -runokokoelmasta Raamatun kautta Ylen muutaman vuoden takaiseen Homoiltaan. Hahmojakin nähtiin lavalla lukuisia: Oman näkökulmansa homohistoriaan toivat muun muassa Hitler, Stalin, Paavali, Shakespeare ja Tom of Finland, jonka kohtaus luonnollisesti toimi Kaarinan kontekstissa vielä todella paljon paremmin kuin Kansallisteatterissa.
Lavastuskin oli kaikessa yksinkertaisuudessaan huippu! Seinät olivat täynnä kaapin ovia, ja lisäksi lavalla oli yksi oli oikea kaappi. Siitä näytelmän hahmot tulivat ulos ja välillä heitä tungettiin takaisin sisään. Seinillä olevat kaapin ovet saivat merkityksensä näytelmän loppupuolella kohtauksessa, jossa Moritz ja Atik pakenivat lätkäjätkien jengiä ja yrittivät etsiä pakotietä kaapeista. Näytelmän neljättä seinää rikottiin jatkuvasti näyttelijöiden ottaessa kontaktia yleisöön, mutta myös kolme konkreettista seinää rikottiin. Näytelmän loppupuolella näyttämön ikkunat nimittäin avattiin auki – ei Eurooppaan, mutta homojen perustamaan Homolandiaan ja itsensä kieltävien homojen muslimivaltioon Koraniaan. Tämä oivallus tuki hyvin koko näytelmän halki jatkunutta etsintää: Oisko täällä se maa, jossa jokainen saa rakastaa, ketä itse haluaa? kysyttiin lopuksi laulun sanoin.
KaNuTen sovitus oli rohkea, runsas, ilakoiva ja rakastava.
Janica Vilen
