Kolumni | Elämän ja kuoleman kysymys

0
570

Pääsiäisen pyhinä tapahtui ihme. Minusta tuli isoisä. Pitkän odotusajan ja vaivalloisen synnytyksen jälkeen isoisyys ei tietenkään ollut enää yllätys, vaan kaikin tavoin odotettua ja toivottua. Samalla se on silti ihme. Isoisyys ei ole mitenkään ainutkertaista, vaan isovanhempia on maailmassa muitakin, olisko miljardin luokkaa.

Vaikka isovanhemmuus ei ole ollenkaan harvinaista, niin se on kuitenkin ihme. Jokainen elollinen olento on ihme. Viime kädessä kaikki elävä on ihmettä. Tällaisessa maailmassa me elämme, maailmassa, joka on suurta ihmettä.

Pari viikkoa tämän jälkeen jouduin taas tilanteeseen, jollaiseen en ollut ennen joutunut. Vanhaksi ja sairaaksi käynyt lemmikkimme jouduttiin lopettamaan. Toki oli tiedossa, että jossain vaiheessa lemmikistä joutuu luopumaan. Mutta kun otti luurin käteen ja tilasi ajan eläimen lopettamista varten, niin ei siihen kuivin silmin kyennyt.

16 vuodessa lemmikistä oli kasvanut perheen jäsen. Kun kodin oven aukaisi eikä tuttua tervehdystä enää voinut kohdata, koti tuntui tyhjältä. Lattia ei enää napsunut tuttujen askelten alla, kuluneelle talutushihnalle ei ollut enää tarvetta. Joskus nuorempana taisin hieman hymyillä, kun lemmikkinsä menettäneet itkivät suruaan. Enää en hymyile.

Seurakunnan työssä elämä ja kuolema tulevat lähelle. Myös monissa muissa työtehtävissä syntymä ja kuolema ovat ikään kuin osa arkea. Elämän ja kuoleman ammattilaisiksi ihmisestä ei kuitenkaan ole. Emme hallitse elämää, emmekä kuolemaa. Jokainen elämä on ainutkertainen. Arjessa tätä ei aina huomaa. Sen sijaan menetyksen hetkellä ymmärtää ainakin jotakin elämän ihmeellisyydestä ja pyhyydestä.

Runoilija Lassi Nummi kirjoittaa:
”Elää täyttä elämää    
kuoleman holvien varjossa 
tietoisena sen lyhyydestä  
ikuisten tähtien alla. 
Antautua elämälle syvintään myöten, 
vajota pelkäämättä sen syvyyksiin 
kun tähdet tulevat lähemmäs, 
kun aavistuksesta kasvaa tieto”. 

Petri Sirén
Rymättylän kirkkoherra