Lenkkipolkuni kiertää Littoisten järven ympäri. Se on aivan tavallinen reitti — välillä asvalttia, välillä soraa ja puiden lomasta välkehtii järven pinta. Nyt keväällä polulla soi lintujen laulu ja heräävä luonto tervehtii kulkijaa toiveikkaasti. Silti tuo polku on minulle enemmän kuin vain reitti — siitä on tullut rauhoittumisen ja kohtaamisen paikka.
Vastaan tulee tuttuja kasvoja. Ei välttämättä nimeltä tuttuja, mutta silti he tuntuvat läheisiltä. On teinejä kuulokkeet korvilla, keski-ikäisiä sykkeitään älylaitteista seuraamassa ja varttuneempia, jotka kulkevat rauhallisessa tahdissaan. Ja kun polut risteävät, vaihdetaan usein pieni ele: katse, nyökkäys, ehkä hymy. Näissä eleissä on joskus enemmän kuin sanoissa — ne ovat kuin hiljainen tunnustus siitä, että meitä yhdistää jokin.
Minua on alkanut puhutella tämä sanaton yhteys. Se ei vaadi pitkiä esittäytymisiä tai keinotekoisia keskustelunavauksia. Se syntyy siitä, että kuljemme samoja polkuja — kukin omine taakkoineen, toiveineen ja ajatuksineen. Yhteys rakentuu ihmisyyden varaan.
Olen alkanut ajatella, että hiljainen nyökkäys on kuin hyväksymisen ele. Ja pieni hymy tuntemattomalle on kuin armon ele. Emme tiedä, mitä toinen kantaa, mutta pieni ele voi silti välittää hyvin paljon.
Ehkä myös hengellisyydessä on jotain vastaavanlaista. Siinä ei välttämättä tarvita suuria sanoja. Suurta voi olla armo, joka kumpuaa kaikesta hiljaisuudesta — ei rymisten, mutta silti varmasti ja kannatellen. Ehkä Kristus on läsnä juuri kaikissa katseissa, hymyissä ja pienissä nyökkäyksissä. Ehkä juuri niissä hetkissä Jumala kuiskaa hiljaisesti: sinut on nähty!
Daniel Räsänen
Littoisten kyläpappi
