8-vuotiaana näin ala-asteen uskonnon kirjassa kuvan, jonka muistan vieläkin. Kuvassa oli veistos, jossa ihminen huutaa kohti taivasta. Ihminen seisoi isolla kämmenellä. Hän ei itse näyttänyt huomaavan kämmentä ollenkaan, mutta kauempaa katsottuna käden näki selvästi.
Kuva teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Ensimmäistä kertaa ymmärsin, miten koskettavasti ja moniulotteisesti taide voi kuvata todellisuutta. Se avarsi maailmaani uuteen ulottuvuuteen.
Mutta vielä enemmän minua liikutti se, mistä kuva puhui. Se kertoi paljon paremmin kuin sanat, että joku kannattelee meitä silloinkin, kun emme itse tajua sitä ollenkaan.
Viime päivinä olen miettinyt samoja asioita. Ympärillä on tapahtunut muutos, jonkalaista ei uskoisi todeksi. Mielessäni on soinut Juha Tapion laulu ”Rakastettu”, jossa kerrotaan siitä, miten kaikki tuet romahtavat kriisissä: ”Olin varma: mä hallitsen virtaa, kunnes kohti se kääntyi.”
Tavanomaisessa arjessa pystyy jossain määrin säilyttämään kuvitelman siitä, että hallitsee asioita ja tilanteita. Homma on hanskassa. Viimeistään nyt ymmärtää, että todellisuudessa juuri mikään ei ole omassa hallinnassa. Vaikka olisi miten terve, tehokas ja taitava, silti mitä tahansa voi tapahtua. Yhtäkkiä tajuaa, että kaikki voi todellakin muuttua hetkessä.
En voi sanoa, ettenkö olisi järkyttynyt ja hämmentynyt. Mielessä on kuhinaa kuin muurahaispesässä, johon joku on hiukan koskenut. Arkinen perusturvallisuus on kokenut kolauksen, vaikka suurin osa elämäni tukipilareista on edelleen tallella.
Myös seurakunnan toiminta on löytänyt uudelleen uomansa alkuhämmennyksen jälkeen. Diakonia auttaa edelleen antamalla henkistä ja taloudellista tukea. Kirkoissa rukoillaan ja jumalanpalveluksiin voi osallistua seurakunnan nettisivujen kautta. Lapsia kastetaan, avioliittoon vihitään ja haudan lepoon siunataan kuten ennenkin, mutta pienemmällä joukolla kerrallaan. Papit kuuntelevat huolia puhelimen ja viestien välityksellä. Sanomaa Jumalan rakkaudesta ja huolenpidosta kerrotaan seurakuntien somekanavilla.
Kirkon tärkein viesti on edelleen se sama, joka minua 8-vuotiaana niin paljon innosti: me lepäämme suuremmalla kämmenellä, aina. Mikään ei tapahdu sattumalta eikä mikään voi viedä meitä pois Jumalan huolenpidon ja rakkauden ulottuvilta. Me emme näe kämmentä, jonka varassa elämämme on, mutta se on silti olemassa.
Juha Tapion laulu päätyy samaan lopputulokseen: “Älä pelkää, älä pelkää, sinä et pääse putoamaan. Rakastettu on oikea nimesi, ja tulee nimenäsi olemaan.”
Pauliina Uhinki-Suominen
Turun Henrikinseurakunnan kirkkoherra